Työ tilalla tulikin valmiiksi jo tänään. Olisin voinut jäädä vielä yön yli, mutta tunsin tarpeen jatkaa matkaa. Varsinaista syytä olla jäämättä ei ollut. Kuten sanottu minusta pidettiin hyvää huolta ja väki oli mukavaa muutenkin. Hyvin viihdyin. Ehkä syy lähtöön oli erakkopuoleni, joka kaipaa hehtaarien tilaa, ehkä se oli turha loisena olemisen olo, kun työt kerran tulivat tehdyiksi ja sain enemmän kuin uskalsin toivoa, tai sitten tie vain kutsui. Oli miten oli, niin matka jatkui.
Tukiat heittivät minut pyörineni kaikkineni Jämsänkoskelle. Omalla tavalla hyvästit olivat haikeat. En tiedä sanonko liikaa, mutta muutamassa päivässä ehdin kiintyä tuohon reiluun ja monikulttuuriseen perheeseen. (Palaan heihin vielä myöhemmin. Nyt Kello on siihen lian paljon ja akku hiipui pahasti oman kylöpöllösen kanssa vietetyn skypehetken myötä.)
Jämsänkoskelta polkaisin sitten tänne kärkistenlahden sillan alle korpilahdelle. Minun piti jatkaa vielä hetken pidemmälle, mutta viirupöllö pysäytti matkan istahtamalla ilta-auringon valaisemalle kuusenoksalle. Tahdoin kuvan. Pöllö ehti kadota ennen kuin sain kameran esiin, mutta pysähdyttyäni huomasin tämän venerannan sillan alla. Hyvä paikka minulle. Kiitos pöllö.
Nyt taivas on tumma, vesilinnut ja kaukaiset kurjet elämöivät, yksinäinen lurituslintu konsertoi puskassa kuin häveten äänensä kirkkautta. Mikäpä tässä miehen mieli?
Kirjoitin aikaisemmin jännityksestä ja pelosta. Kumpikin elää yhä, mutta huomaamattomina, kuin kuiskauksina.
Se mitä pelkään on matkan keskeytyminen. Hölmö pelko, mutta totta. Pelkään sitä, ilman varsinaista syytä, että joudun lopettamaan matkan ennen kuin tunnen itseni kylläiseksi. En tahdo palata takaisin vanhaan sisältöön ja puolikkaana. Varsinaisesti pelkään ylpeyteni tähden. Turhan usein olen aloittanut ja jättänyt kesken ja nyt ego ei moista halua. Se ei kuitenkaan kerro mikä on kesken. Se on oppinut, että se, mitä sanotaan, täytyy toteuttaa vaikka verta paskoen ja vaikka se olisi kaiken järjen vastaista. Se tahtoo mitallin ja on siksi menettänyt kunnioitukseni.
Pelko elää ja saa elää. Se saa olla osana arsenaalia vaikeiden päivien varalle. Aion kuitenkin saada egoni lopultakin ymmärtämään, että sen on kunniakasta kulkea sydämen tietä.
Vanha ystäväni epäilys on puolestaan käytännön asioiden kimpussa. Jaksaako kihlattuni odottaa, kuinka talous pysyy kurissa (minulla on tunnettu ja suuri reikä lompakossa), opinko olemaan avoin ja auttaako tämä matka minua vahvistumaan tulevaa varten. Se myös huolehtii toisista ihmisistä ja heidän teoista, sekä siitä, millaisia ihmisiä matkalla tapaan. Se ei kyseenalaista selviytymistä sinänsä, vaan kuvailee tulevan tuskan ja kuran vaihtoehtoja. Aluksi se vain maalaili kuviaan ja intoili niistä, mutta nyt se on rauhoittunut. Epäilys tietää, että minulle tuska ja kura ovat kuitenkin ja loppupeleissä huomattavasti kotoisempia maisemia kuin rauhan saavuttaminen. Paskassa osaan kyllä painia.
Ystävykset ovat siis rauhoittuneet ja antavat minun olla se onneen kirottu koltiainen mikä olen. Siihen auttoi alkumatkan luonto ja rauha ja tämän tilan viimeisteli tukian farmin henki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti