Ensin oli 45 euroa rahaa, epävarmuuden tuhannet kysymykset ja vapaudesta hölmistynyt mieli. "Nyt se alkoi, mutta mikä?" Kauan kaivattu irtiotto oli vain kohiseva päänsisus ja leipää huutavat reidet, vapauden maisemama riepurepaleinen taivas ja talousmetsät. Silti, tai juuri siksi olin hiljaa hyvin tyytyväinen. "Tästä pääsee vain eteenpäin".
Helvetinkolulla ja Siikanevalla kävin lepäilemässä epäilyksen ja pelon aallot pois. Kuvailin lintuja ja kaiken maailman öttiäisiä, pohdin matkani mielekkyyttä ja kihlattuni osaa, sekä hyväksyin sen tosiasian, etten ikävöi mitään. (Mitä nyt öisin oman myyriäisen tuhinaa ja lämpöä.) Älkää loukkaantuko ystävät ja rakkaat. kyllä minä teitä kaipaan, mutta kiireettä, ilman tarvetta. Tämä on klisee, mutta totta: Lähdin, jotta voin elää kanssanne. Ensin on kuitenkin hommia sielun kanssa.
Tunne vahvistui porukoiden paratiisissa. Isän ja äitipuolen hellän älykkäässä huomassa puolikas halusi olla taas kokonainen ja itsensä näköinen. Siksi sieltä oli hyvä lähteä, vaikka mökillä niin mukava olikin olla.
Siis kohti itää, eli pohjoisen kautta Vilppulaan. Varsinainen kulkurireissu alkoi. Oli pakkokin alkaa, koska rahat olivat loppu ja muonaa oli (on) vajaaksi viikoksi repussa. Hieman jännitti tuleva, mutta samalla uskoin, että kyllä joku muonaa ja yösijan antaa työtä vastaan.
Jos minä usein kiroankin ihmisotuksen alinpaan helvettiin, niin luojan onni on se, että vilpitön usein törmää hyviin ihmisiin. Vai sanoisinko, että normaalioloissa ihmiset useinmiten antavat hyvyytensä elää. Poikkesin Vilppulan St1:lle tupakin ostoon ja lähdin sieltä mukanani numeroita, joista kysyä apumiehen hommia. Laivarannassa sain leiriytyä ilmaiseksi ja seuraavana päivänä heti ensimmäinen puhelinsoitto tärppäsi. Helppoa eikö vain? En usko, että koko matka on tällaista ruusuilla tanssimista, mutta tiedän, että tämän kaltainen alku auttaa jaksamaan tulevissa tuiskuissa.
Istun nyt Tukian tilalla omassa huoneessa. Isäntäväki kuuluu oikeasti reiluihin ja hyviin ihmisiin ja tunnen olevani ennemminkin vieras kuin kulkuduunari. Hommana on purkaa kanalan rakenteita siivousta varten ja touhuamme verkkaisesti. Työ ei todellakaan tapa ja jos siinä nyt vähän haisua on, niin eipä se haittaa. Nenäni on siksi tupakan raiskaama, etten kananpaskan aromia juuri huomaa. Olen täällä vielä hetken, päivän tai pari ja lähden sitten jatkamaan. Totta puhuen: vaikka täällä on hyvä, niin pian alkaa olla taas aika olla itsekseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti