Iloinen usva

Oulunsalo, Liminka

Kolme päivää vesisadetta, litisevää harmautta, jonka sisällä ovat kaikuneet vain vaivaiset tiaisten piiskutukset, sekä lokkien väsyneet kiljahdukset. Harmaus, rupinen hanki ja kaikialle levinnyt, märän lokainen ihmisen maailma. Ihme jos olen ollut muutaman päivän melko apea ja ihmetellyt minne matkan riemu ja henki ovat kadonneet.

Eilen poljin Haukiputaalta Oulun läpi Oulunsaloon. Asutusta ja pyöräteitä. Mieli ja silmät lähes kiinni, tunne hieman eksyksissä loppumatkan koukeroista. (Kurkitimppa kysyi hommiin Turun saaristoon ja lupauduin toukokuun alkupuolella mennä viikoksi. Sitä ennen käyn kuitenkin Rukalla ja tahto on edelleen seikkailla länsirannikolla. Kysymys siis miten ja missä välissä ehdin vielä rentoutua pötköttämään heinänkorsi suussa.) Lopulta eksyin illan suussa, lähellä Oulun lentokenttää jokusen hehtaarin suojelualueelle. Sellaiselle lintukosteikolle pajupuskien ja ruovikon keskelle. Hetken mielijohde, mutta onnellinen sellainen. Löysin katetun ruokailupaikan, jonka pöydälle mies mahtuu juuri nukkumaan. Ei tarvinnut köhmeltää omaa laavua vetiseen maahan. Paikka myös tuntui jotensakin rauhaisalta, vaikka vieressä jyrisivät lentokoneet, sekä valtatie kentälle, Oulunsaloon ja Hailuotoon. (En olisi ikinä uskonut, ettei autovirta katkea edes yön hiljaisina tunteina.) Se oli kotoisa pesäpaikka ihmettelevälle mielelle.

Uni ei alkuun tahtonut tulla. Laitoin reissua järjestykseen ajatuksissa ja pohdin liberaalikapitalismin vastustamisen vaikeutta. Ei levotonta pyörimistä, vaan puhdasta möllöttelyä. Vallankumousromantiikassa en päässyt kysymyksiä pidemmälle, mutta reissumietteet löysivät rauhaisan polun. Siinähän sitä jo lojua pötköttelin, tuijotin sammaleista kattoa ja sydämessä sykähti, kun kuulin ensimmäiset hanhien huudot ja Töyhtöhyypän ujelluksen. Puolen yön jälkeen Minkki hyppi varjoista tutkimaan ruokakassiani. Pyöri aikansa, kurkki milloin mistäkin kolosta, mutta koki kai lopulta pöydällä vääntelehtivän vihreän jättimadon vaaraksi ja pinkaisi lopulta ryteikköön turvaan.
Aamulla heräsin varhain ja kompuroin kameroineni rantavitikkoon. Uskomaton unimaisema. Syvän valkoharmaa usva, ruovikko ja pajupuskat, jää, lumi ja jokivirran sula. Pikkulinnut visersivät pitkän hiljaisuuden jälkeen. Helinää ja sirkutusta kaikkialla, peippo päällimmäisenä. Aika ajoin hanhia sukelsi esiin usvasta. Ensin kuulin äänen ja sitten ne olivatkin jo päällä. Sukelsivat harsosta lähes kosketus korkeudella yli. Heinäsorsat lepäilivät sulassa. Hieman kauempana hylätyn saunalautan siluetti melankolian monumenttina. Meren reunassa pulmusparvi sirisi ja pyrähteli syöminkien lomassa. Pitkästä, pitkästä aikaa pääsin taas haltioitumaan ja unohtumaan.

Parinkymmenen kilometrin pyrähdys nukkupaikasta tänne Limingan keskustaan olikin sitten pohjalaisia maantiesuoria ja muuttolintujen juhlaa. Kiuruja, hyyppiä, hanhia kolmea sorttia, sepelkyyhkyjä, peippoja ja järripeippoja, tuulihaukka... Ihmisenkin pesät ja sottaiset kylät vaikuttivat taas paljon lämpimämmiltä paikoilta. Eivät sen kauniinpia kuin ennenkään, mutta jotensakin sallittavia vahinkoja. On se vain ihana ihme kuinka yksi yönkulku ja lämpöaalto voi muuttaa maisemaa. Edes aurinkoa ei aina tarvita.

Odottelen nyt Jormaa kauppakeskuksen ravintolakahveossa. Taustalla ukot juovat kaljaa ja kehuvat kuinka ikä tekee vähemmän viriiliksi, mutta laadukkaammaksi. Teinit ryystävät kahvia ja limsaa, käyvät tupakkakopissa kuin vanhemmat. Kiroavat, kun eivät saa ottaa juomia sinne mukanaan. Haukipudas, Kempele, Liminka. Saman makuisia kuin kaikki suomen viriilit pienet keskukset. Saapa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Työtä ainakin.

 

Sadetta pidellen

Haukipudas

Jos Iissä teinit olivat polttaneet kaikki kunnan laavut, niin Haukiputaalla niitä on jäljellä vielä muutama. Kehumaan en niitä kuitenkaan menisi, vaikka ne käyvätkin jonkin sortin suojasta. Ensimmäinen minulle neuvottu tulipaikka sijaitsi koulukeskuksen takana, keskellä aukeaa sohjokenttää. Ei kiitos. Toinen laavu nökötti keskuksen läheisessä saaressa ja vaikutti sekin turhan julkiselta paikalta. Päädyin sitten joen jäätä pitkin meren äärelle. Siellä, pikkuisessa saaressa oli laavu, jonka seinänraoille olisivat harakatkin nauraneet. Ei sitä oltu rakennettu yöpyjille, mutta minulle se menetteli. Tohellettuani eteenpäin koko päivän vesrännän piiskaamana, olin iloinen kuivasta nurkasta, jonka hökötyksestä löysin.

Saavuin laavulle samaan aikaan paikallisen hiihtäjän kanssa. Hän oli katsonut yhdistelmän raahaamistani ja päätti tulla jutulle. Kun sanoin, hieman selitellen, että hieman tyhmältä tuntuu kiskoa pyörää ja peräkärryä jäätä pitkin saareen, hän totesi näkyä hieman ihmetelleensäkin, mutta jätti kysymiset sikseen. Ajatteli moiselle touhulle olevan syynsä. Olihan minulla. Rauhaisa paikka parille yölle. Hän kertoi puolestaan huolestaan kuntaliitoksesta (Kuinka palvelut siirtyvät) ja työnsä hölmöistä haasteista. Ovat päässeet Oulunseudun ehdottomiksi markkinajohtajiksi ja se on toki hyvä, mutta huonoa on edelleen jatkuvat vahvan kasvun odotuksen pääkonttorista päin. Kuinka kasvaa ja vahvistua, jos alue on jo vallattu? Onneksi kysymys on viisaanpien ongelma. Meille riitti ihmettely ja jo perinteeksi käynyt pörssiyhtiöiden kiroaminen. Lopuksi puhuimme säästä.

Paikka oli rauhaisa. Mielelläni olisin saaressa lojunut kaksi yötä sadetta paossa. Lämmin keli määräsi kuitenkin toisin. Yöllä kuuntelin hieman huolestuneena jään rutinaa ja mulinaa. Aamulla vesi olikin noussut jäälle ja edellisen päivän valkoinen pinta oli tummunut uhkaavasti. Mieleen tuli Iissä tapaamani kalastaja, joka haki verkkojaan joesta pois. (Entinen tuulivoimayhtiön insinööri, joka haaveili kalastaja ammatista. Nyt kalastellut protestisapattina Liitonraha-ajat, kun sai lopputilin autettuaan firmaansa siirtämään tuotannon Intiaan.) Sanoi silloin minulle jäiden kestävän, mutta tilanteen voivan muuttua hyvinkin nopeasti. Niin näköjään voi. Kiersin saaren ja etsin kapeimman kohdan takaisin mantereelle. Pakkasin kimpsuni ja raahasin itseni jää muristen tukevalle maalle. Ehkä taas turhan nopea siirto, sillä näin illemmalla ravurin kärryineen juoksentelemassa selällä. Mieluummin kuitenkin näin. Vettä tippui tasaisesti tähän aamuun asti ja jos jotain kaihdan, niin kylmää mulahdusta virtaavaan jokeen.

Joki otti kuitenkin veronsa. Hyvin palvellut peräkärry väsyi viimemetreillä ja vetoaisan kumi-istukka ja suojajousi katkesivat. Helppo rikko korjata irtohihnalla ja tänään koetan löytää varaosan Oulusta.

Tänään kohti Liminkaa. Menen sinne huomiseksi tapaamaan tuttavaa, jonka kohtasin syötteellä. Lauantaina hänen avukseen eräoppailemaan. Olen iloinen jälleennäkemisestä, mutta vähintään yhtä iloinen kuivasta yöpaikasta. Alkukevät on ehkä koettelevin aika ulkoelämässä. Kaikki on märkää ja mieli malttamattomana kurkottamassa kesään. Ainakin näin sateen alla.

Kupla ja sitten arkeen

Kemi, Tornio, Kemi, Ii

Iin Seolla ukot juoruavat ja tappavat päivää. Juovat keskaria ja laittavat asiat järjestykseen. Työelämä, maataloustuet, kalastus, eläkkeet, kerjäläiset ja venäläiset. Rasismin vastainen kampanjointi kantaa täälläkin hedelmää. Puhutaan ryssistä ja mustilaiskerjäläisistä, kehutaan heidät rosvoiksi, mutta aika ajoin joku muistaa sanoa, että "kyllä niihin kansoihin kaikenlaista yrittäjää mahtuu, kun mahtuu meikäläisiinkin". Kommenttia myönnellään, tehdään siitä vitsiä ja jatketaan. Jos oikein riehaantuvat, vaikenevat äkisti ja vilkaisevat varovasti tänne nurkkapöydän suuntaan. Ja alkavat sitten taas.

Viimeyön pötkötin Ii-joen varrella, voimalan patovallin kupeessa. Kuuntelin veden kumua, jään valitusta ja helinää, joutsenia ja outoa rastasta. Taas tienpäällä. Oli vaikea uskoa halanneeni pöllöstä vain joitakin tunteja aikaisemmin.

Tyttö saapui kiirastorstaina Kemiin ja pääsiäisen saimme valua ajassa kahdestaan. Paljoa emme tehneet. Pussailimme ja huokailimme, kävimme kävelyillä ja vierailimme Raijan luona Torniossa. Outo ja kaunis, hiljainen pehmeys yhdessä. Pitkä ero näkyi. Niin vähän aikaa yhdessä, niin paljon sisällä. Onni kuitenkin nuo muutamakin päivä, onni toisen olemassaolo.

Olen usein kuullut kommentin, että reissuni on kunnioitettava, mutta puolisoni on tarinan sankari, se "kova jätkä". Totta, niin totta. Eikä ole sanoja sitä kuvaamaan.

Haikea oli saattaa kumppani maanantaina juna-asemalle ja junaan. Ei enää kauaa kotiin paluuseen, mutta joku hetki kuitenkin. Hiljaiset suukkoset, rohkaisevat hymyt, rutistus. Sitten pöllönen lähti junan matkassa etelään ja minä hyppäsin pyörän selkään. Lähdin hiljalleen perään. Simon kohdalla Hiiripöllö istahti kuusenlatvaan ja minä sanoin mielessäni "tervehdys taas rakas, aina mukanasi".

Peikon pesä

Keminmaa, Kemi

Kohtalo leikkii joskus lapsillaan. Minä vanha pakana löydän taas iloa kirkoista ja oikein kukkoroin. Ensin Passio ja eilen sitten Keminmaan kirkon suntio järjesti minulle kysymättä majoituksen välipäiviksi. Kohtasimme Kirkon rappusilla. Hän oli tulossa avaamaan ovia pääsiäisen messuja varten. Minä poikkesin paikalle sattumalta, koska kirkko osui reitille. Aloimme jutustella (Oli nähnyt hienon yhdistelmäni) ja hetken perästä miekkonen puhui jo puhelimessa ja kyseli jäätaiteilija-ruumiskuskilta minulle sijaa Peikon kodasta. Halusi antaa, kun olen tällaiselle reissulle lähtenyt.
Yösijan järjestyttyä Suntio kertoi hieman itsestään ja kirkosta. Kirkot nättejä kuin vanhat kirkot aina.(Uusi kirkko noin 200 vuotias ja vieressä keskiaikainen kivipyhättö.) Mies itse mielenkiintoinen. Luontoihmisiä hänkin, mutta myös taiteilija. Esitteli tekemiään, tai suunnittelemiaan metalli- ja lasitöitä. Hienoja kynttilänjalkoja, sekä kastemalja. Kertoi myös laulavansa ja konsertoivansa. On Hynnisen opissa, joten ei liene aivan tuhkakurkku lurittelija. Kaikkineen miellyttävä mies ja kohtauspaikka hieno.

Lyhyen turinan jälkeen lähdin kodalle. Kota sijaitsee Kalinkankaan hiihtokeskuksen kupeessa, hieman syrjässä ja kuusten suojassa. (Keskukseen olin joka tapauksessa menossa etsimään tulistelupaikkaa yösijaksi, mutta privaattikotaa en osannut toivoa.) Ensin kävin keskuksella hakemassa avaimen. Jäin tietenkin suustani kiinni. Tulimme puhuneeksi pikku viinatuikuista nuotion äärellä ja minä hieman manasin kun ei tuikkupulloa ollut mukana. Mikäpä mukavampaa porontaljoilla loikoessa, tulen kajossa, kuin tipauttaa kupponen unen alle. Onnen päivään kuului eräs keskustelijoista, joka hieman myöhemmin tuli perässäni mainitsemaan, että hänellä saattoi tuollainen pikku rommipotti olla. Kaupan hinnalla siitä luopui ja salaliittolaisesti myhäillen erosimme. (Tuli vielä myöhemmin käymään jutulla. Ei kuitenkaan jäänyt pottia korkkaamaan.)

Illan tummuudessa sitten muistin kiittää elämää. Totia kuksassa, sätkä suupielessä, tulet, taljat, varjot ja hiljainen humu.

Piinaviikon alkua

Tornio

Eilen oli palmusunnuntai. Pikkuiset trullit kiersivät ovelta ovelle, pyörittivät ujosti silmiään ja mutisivat hieman noloina, virpoivat ja vaihtoivat oksia suklaaseen ja kolikkoihin. Liekö nykyaikaa ja sukupuoliroolien murrosta, kun täällä virpojat olivat kaikki poikia. Noidiksi puettuja, komeilla oksilla varustettuja ja kaikin tavoin perinteisiä, mutta vain poikia. (Mikä ehkä osaltaan selittää kainostelun määrää.) Tytöt ajelivat polkupyörillä kuin muinakin päivinä. Koettivat vain pummia palasia pikkumiesten saaliista. Ainakin näin yhden sellaisen kohtauksen.
Jälleen netti ja radio pursusivat keskustelua virpomisen puolesta ja vastaan. Onko oikein kiertää kerjäämässä ja onko oikein olla pakanallinen noita? Pah. Vain tylsämieliset voivat tehdä nätistä tavasta ongelman. Vaihtokauppaa ja hyvän mielen levittämistä, harvoja yhä eläviä perinteitä.

Minä pidän perinteistä. Varsin maanläheisistä ja elämän makuisista.

Sitä oli myös Karungin kirkon Luukas-passio. Ensin kävimme viemässä kynttilän talon isännän haudalle, sitten astuimme vanhaan puukirkkoon narisevan lattian ja ahtaiden penkkien nöyristäminä. Paikalla yli puolensataa kuulijaa ja kuoro, auringon laikut vanhoissa seinissä ja Luterilaisen askeettinen herkkyys. Kuoro lauloi hyvin, solisti rakasti ehkä liikaa ääntään, urkuri oli urkuri. Sain kokea pienen kirkon ja seurakunnan sydämen. Kyläseurakuntien harrastajakuorot eivät ehkä musiikillisesti yllä maailman kadetraalien ja palatsien puhtauteen ja hurmioon, mutta hengeltään niissä on voimaa joskus jopa enemmän. Ei loistoa, vaan aitoa hartautta ja kirkkautta pienen ihmisen osassa. Musikki ja tunne tunkeutui syvälle, pysäytti pitkästä aikaa ja, silmien harhaillessa lankkujen rakojen matkassa, sydän tutki elämää ja tekoja. Kerettiläisellekin kirkko on aika ajoin hyvä paikka. Tarvittu hetki.

Kirkon jälkeen joenrannan mökille. Ohuen harson takaa paistava aurinko antoi syvän ja pehmeän valon. Ruotsin puolen talot kuin uinuva historia. Piipuista tuprusi savua, jossain räksytti koira, kaksi joutsensa liihotti jälleen jäätä hipoen kohti etelää. Paistoimme makkaraa ja joimme ykköskaljaa.

Tänään käymme syömässä ulkona ja kiertelemme hieman autolla lähiseutuja. Illalla minä jatkan matkaa keminmaalle. Pyörin Kemin ympäristössä muutaman päivän ennen pöllösen saapumista. Kaipuun aika on hidas ja herkkä. Siksi on hyvä päästä liikkeelle, omiin ajatuksiin ja olemiseen, valmistautua rakkaan tulemiseen kuin hurskaat ylösnousemuksen juhlaan. (Jotenkin tuohon ajatuskulkuun sopii huominen Kemin kirkossa esitettävä Sielunmessu, jota menen kuuntelemaan.)

Vanhat konnut

Kukkolankoski, Tornio

Ylitorniosta polkaisin Kukkolankoskelle. Suoraan tornioonkin olisin voinut jatkaa. Halusin kuitenkin viettää yön kosken rannalla. Euroopan suurin vapaana virtaava koski, mutta se on sivuseikka. Minulle kukkola on lapsen muistoja. Kuohuva virta, savukalan tuoksu, lohta lippoavat äijät, vanhat talot ja aitat, kesä. Nyt ei ollut kesä, ei tuosuja, ei äijiä, mutta oli kohiseva koski, jäälautat, rakennukset, hiljaisuus. Tulipaikalla ei ollut puita, joten kokkailin keittimellä ja kömmin aikaisin viileätä huurua makuusäkkiin piiloon. Säkin pohjalta lueskelin laavun kattoon poltettuja rakkauden tunnustuksia, sekä "vak" ja "fac" protesteja. Joku tuumi Tornion olevan paska, mutta se miete oli sutattu ja päälle tuhrustettu: "Ei oo". Itse olin Tornion aikana niin pikkuinen, etten osannut illan hämyssä ottaa kantaa. Makustelin vain.

Aamulla tervehdin koskikaraa ja etelään palaavia joutsenia. Lähdin aikaisin kohti kaupunkia. Ohitin Vojakkalan koulun, jonka päädyssä perhetutut asuivat ennen kuin muuttivat vanhaan kotiini Kivirannassa. Meidän perhe muutti silloin etelään. Muistoja.
Kiviranta ja kohti keskustaa. Lisää muistoja. Eritoten vanhan puutalon kohdalla. Siellä kävin ensimmäisen kouluvuoteni ja sen alta etsimme asekätköjä ja saksalaisten ruumiita. Vuosi 80, mutta tarinat vanhasta sotasairaalasta, jona koulu sodan aikana toimi, saivat penikoiden mielikuvituksen elämään. Nyt vanha koulu rapistua repsotti romupihan ympäröimänä.
Tornion saari, sienen mallinen vesitorni ja kellotapulin terävä huippu, kaupungintalo ja -hotelli, vanha terässilta, Haaparannan torni, jonka käyttötarkoitusta en ikinä muista... Pikkupojan elinpiiri ei ollut iso, mutta jotkin maamerkit syöpyvät mieleen. Hassu olo. Täysin outo kaupunki ja samalla kovin tutun tuntuinen.

Keskustasta löysin vaihdevaijerin, jonka mutkien jälkeen sain kuin sainkin vaihdettua paikalleen. Nyt kelpaa taas mennä. Löysin myös ajan odottaa ja katsoa kaupunkia, muistella markkinoita ja lättähattujunia ennen kuin palasin kivirantaan ja entiseen kotiin.

Perhetuttu leskirouva otti minut pihalla vastaan ja on nyt pari yötä ja päivää pitänyt minusta huolta. Olemme muistelleet vanhoja, puhuneet kuulumisia, olleet vain. Talo on entinen, naapurit myös. Puut vain ovat kasvaneet ja kadut saaneet asfalttipinnan. Enää niillä ei voi pelata Pissiä, vaan ei täällä ole oikein enää pelaajiakaan. Tienoon lapsiarmeija on kadonnut. Elon kiertokulkua. Parin kymmenen vuoden sisään asukassukupolvi vaihtuu ja kaduilla temmeltää jälleen kakaroita. Mutta tuskin silloinkaan kukaan pelaa enää Pissiä. Ei peliä ja savikuulien ostosreissuja Haaparantaan muista enää kuin "vanhat".

Huokaus. Muistoja, muistoja. Tähän kaupunkiin kuuluvat varhaisimmat muistoni ja ihmiset, joita en tunne, saattavat kertoa minulle kepposistani ja pikkumiehen uhmasta. Hämmentävän tunnelmaista. Ei vahvoja juuria, mutta tuttu maan tuoksu.

Rajapyykkejä

Turtola, Ylitornio

Istun Ylitornion kylillä aamukahvella. Aurinko paistaa ja keli mitä mainioin matkaamiseen. Ruumis ei ole samassa tilassa. Joka paikkaa kolottaa ja olemattomat lihakset kapinoivat. Tänään taitaa tulla lyhyehkö pyöräilypäivä. Onneksi ei ole minnekään kiire. Ongelma vain saada mieli muistamaan tuo. Löysin täältä kamerakaupan ja pähkäilyn ja kokeilujen jälkeen oli pakko tunnustaa kameran vian löytyvän rungon sisältä. Lienee ottanut itseensä reissun kosteudesta ja lämpötilojenvaihtelusta, vaikka sitä parhaani mukaan olen yrittänytkin suojata. Kamerattomana koen ihmeelistä orpoutta. Näen, koen, rekisteröin, mutta minnekään en malta pitkästi pysähtyä. Hienojen kuvapaikkojen näkeminen tuntuu kipuna rinnassa. Huomaan kuinka ehdollistunut olen kameraani. Se antoi turvaa ja valinnan vapautta, jopa mahdollisuuden laiskotteluun ja hyvien hetkien hylkäämiseen. Nyt tunnen vain luopumisen tuskaa. (No, en nyt sentään vain, mutta tuskaa myös.)

Yksi kuvattava olisi ollut pyörä toissapäivän iltana. Puolet päivästä taivaalta tuli veden sekaista räntää ja niin ukko, kuin pyöräkin olivat päivän päätteeksi rapaisella jääsuhjulla kuorutettuja. Ihme että renkaat vielä pyörivät. Toinen kuvattava olisi ollut nukkumapaikka. Neuvoivat Pellossa minulle veneenlaskupaikan laavun, mutta arvioivat etäisyyden kymmenen kilometriä liian pitkäksi. Ohitin siis hymyillen laavun ja, koska en osaa kääntyä takaisin, nukuin parinkymmenen metrin levyisellä männikköpalasella joen ja käsivarrentien välissä. Se oli ehkä kurjin yö koko reissussa. Joen varsi on siksi tiuhaan asuttua, etten viitsinyt tulia tehdä. Likomärkänä ja makuupaikan lilluessa sohjossa se oli ikävä virhe. Aamulla kuoriuduin sinisenä peltikuoresta ja hakkasin nyrkillä vaatteet siksi pehmeiksi jäästä, että sain ne päälleni. (Siinäkin olisi ollut kuvattavaa, vaikka en ikinä sitä kuvaa olisi ottanut. Oli kiire liikkeelle ja lämpimäksi.)

Kylmää heräilyssä oli tosin puolensakin. Kuulin yöllä ensimmäiset joutsenet. Aamulla näinkin muutaman joutsenen lentävän joen vartta kohti pohjoista. Tiedä sitten ovatko oikeita muuttajia, vai jokivarren talvehtijoita. Jokunen laulujoutsen on talvehtinut Pelloa myöten täällä. Oli miten oli, talven reuna murtui lopullisesti mielessäni ja henki astui oikeaan kevääseen. (Näin sitten myös korppien kisailua vaaran yllä ja naakkoja kantamassa risuja saksalaisilta unohtuneen talonrötiskön piippuun. Rajan mentyä rikki tapahtumat hyökyvät sisään.)

Eilen ylitin toisenkin rajapyykin. Ylitin napapiirin ja siirryin pois Lapista. (Oman mielikuvani lapista.) Enää en matkaa kaamoksen ja keskiyön auringon maassa, vaan pohjoisen rajamailla, rajajoen laaksossa. Yllättävän iso raja henkisesti. On kuin erämaa olisi sanonut näkemiin ja avaruus astunut loitommalle, vaikka ei kauas. (Paluuta sivistykseen olen tehnyt Pokan tieltä asti. Siellä huomasin yllättäen tulleeni kuusirajan eteläpuolelle. Ensin oli muutama yksittäinen kynttilä mäntyjen joukossa, kunnes yht'äkkiä kuusi olikin valtalaji. Mutta silloin oli talvi, oli erämaan hiljaisuus ja revontulet. Silloin vasta juttelin hyvästeistä korven kanssa.)

Nyt täällä. Keväinen kylä hurisee arkista aamua. Ruotsin puolella sama asia, vaikka tuntia aikaisempaa. Toden sanoin rajajoen kumpikin puoli on samaa maata ja kuin Finnmarkissa, niin täälläkin valtioiden rajat tuntuvat kovin keinotekoisilta. Vero- ja rasiterajojahan ne ennen muinoin olivatkin, eivät henkisen identiteetin reunoja. Meänmaata, Lars-Leevin entistä temmellysaluetta, sen reunaa tämä on. Koskahan me taas pääsemme sinne puhtauteen, missä valtakuntien rajat ovat sitä mitä oikeasti ovat, eli byrokratian työkaluja?