Tornio
Eilen oli palmusunnuntai. Pikkuiset trullit kiersivät ovelta ovelle, pyörittivät ujosti silmiään ja mutisivat hieman noloina, virpoivat ja vaihtoivat oksia suklaaseen ja kolikkoihin. Liekö nykyaikaa ja sukupuoliroolien murrosta, kun täällä virpojat olivat kaikki poikia. Noidiksi puettuja, komeilla oksilla varustettuja ja kaikin tavoin perinteisiä, mutta vain poikia. (Mikä ehkä osaltaan selittää kainostelun määrää.) Tytöt ajelivat polkupyörillä kuin muinakin päivinä. Koettivat vain pummia palasia pikkumiesten saaliista. Ainakin näin yhden sellaisen kohtauksen.
Jälleen netti ja radio pursusivat keskustelua virpomisen puolesta ja vastaan. Onko oikein kiertää kerjäämässä ja onko oikein olla pakanallinen noita? Pah. Vain tylsämieliset voivat tehdä nätistä tavasta ongelman. Vaihtokauppaa ja hyvän mielen levittämistä, harvoja yhä eläviä perinteitä.
Minä pidän perinteistä. Varsin maanläheisistä ja elämän makuisista.
Sitä oli myös Karungin kirkon Luukas-passio. Ensin kävimme viemässä kynttilän talon isännän haudalle, sitten astuimme vanhaan puukirkkoon narisevan lattian ja ahtaiden penkkien nöyristäminä. Paikalla yli puolensataa kuulijaa ja kuoro, auringon laikut vanhoissa seinissä ja Luterilaisen askeettinen herkkyys. Kuoro lauloi hyvin, solisti rakasti ehkä liikaa ääntään, urkuri oli urkuri. Sain kokea pienen kirkon ja seurakunnan sydämen. Kyläseurakuntien harrastajakuorot eivät ehkä musiikillisesti yllä maailman kadetraalien ja palatsien puhtauteen ja hurmioon, mutta hengeltään niissä on voimaa joskus jopa enemmän. Ei loistoa, vaan aitoa hartautta ja kirkkautta pienen ihmisen osassa. Musikki ja tunne tunkeutui syvälle, pysäytti pitkästä aikaa ja, silmien harhaillessa lankkujen rakojen matkassa, sydän tutki elämää ja tekoja. Kerettiläisellekin kirkko on aika ajoin hyvä paikka. Tarvittu hetki.
Kirkon jälkeen joenrannan mökille. Ohuen harson takaa paistava aurinko antoi syvän ja pehmeän valon. Ruotsin puolen talot kuin uinuva historia. Piipuista tuprusi savua, jossain räksytti koira, kaksi joutsensa liihotti jälleen jäätä hipoen kohti etelää. Paistoimme makkaraa ja joimme ykköskaljaa.
Tänään käymme syömässä ulkona ja kiertelemme hieman autolla lähiseutuja. Illalla minä jatkan matkaa keminmaalle. Pyörin Kemin ympäristössä muutaman päivän ennen pöllösen saapumista. Kaipuun aika on hidas ja herkkä. Siksi on hyvä päästä liikkeelle, omiin ajatuksiin ja olemiseen, valmistautua rakkaan tulemiseen kuin hurskaat ylösnousemuksen juhlaan. (Jotenkin tuohon ajatuskulkuun sopii huominen Kemin kirkossa esitettävä Sielunmessu, jota menen kuuntelemaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti