3. Takaisin paikalleen
Puolalainen ystäväni saapui lopulta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen näimme kasvotusten. On mukavaa, että joidenkin kohdalla vuodet eivät merkitse mitään, vaan kaikki jatkuu kuin edellisestä tapaamisesta olisi vain pieni hetki. Olemme toki olleet yhteydessä. Facebookin viesteily ei kuitenkaan vastaa kunnon kanssakäymistä. Elämä ja teot eivät mahdu tuskaisen pieniin ja vääräkielisiin viesteihin.
Muotkalla oli sitten aikaa päivittää eloa ja erämaa pakottaa paljauteen. Varsinkin syys- lokakuun taitteen maasto ja säävaihtelut. Turhat esitykset karisevat nopeasti. (Eipä niitä kyllä edes ollut.)
Minulle matka oli juuri sitä kuin kuvittelin. Pääsin taas paikalleni oppaana ja ohjastajana, sain nauttia hyvistä keskusteluista, innokkaasta matkakumppanista, sekä hilpeästä kokeneisuuden ylpeydestä, kun kaveri opetteli erätaitoja, tai rämpi soilla. (Oli huomaamattaan hukannut varustelistan, jonka lähetin ja kulki vaelluskengillä. Tunturissa ja vuorilla hyvät, mutta lapin jängillä melko hyödyttömät kapineet.) Sain myös harjoittaa kärsivällisyyttä. Olen niin tottunut kulkemaan yksin, että kaksi viikkoa tuntui ajoittain pitkältä ajalta. Varsinkin silloin se tuntui, kun toveri huusi röyhtäyksiä (Ei kuulemma kotona saa röyhtäillä miehekkäästi) ja itse ajattelin hiippailla hiljaa, löytää eläimiä kameran eteen, tai olla vain ja möllöttää maisemaa. Toveri oli kuitenkin siksi hyvä mies ja reipas, että aika vähällä pinnan venytyksellä selvisin.
Ystäväni koki puolestaan uuden maailman. Hän on matkaillut paljon maailman vuorilla, mutta lapin avaruutta ja autiutta hän ei ole ennen kokenut. Ei myöskään luonnon luonnetta ja laavuelämän arkea. Hiljaisuus oli kolmas, aina se suurin elämys. Aluksi jopa pelottava, mutta lopuksi se kaunein ja vahvin elementti.
Olen iloinen, että muutimme alkuperäistä, lähinnä paikallaan oleskeluun tähdännyttä suunnitelmaani ja kävelimme hiljalleen koko muotkan halki pohjoisesta etelään. Ensinnäkin ystäväni näki nyt melkolailla kattavasti lapin maastoja ja eron tiettömien taipaleiden ja Otsamokairan polkujen välillä. Toisekseen itse muistan taas pysyä poissa etelämuotkan soilta. Lintuja voin sinne lähteä kuvaamaan, mutta tuskinpa muuten tulee tarvetta kahlata päivätolkulla vetisiä maita. Eikä siellä ole oikein tervastakaan, "meidän puuta". Matkakumppanikin huomasi äkkiä tervatulien arvon. Pohjoisen mäntykankaisten jokilaaksojen jälkeen tunturiylänkö ja sen jälkeinen jänkä olivat melko karua ja uhkaavaa kaverilleni. Tervas on niin helppo ja turvallinen, kataja- ja koivutulet syyssateessa selviytymisen makuisia. Selviytymisen makuisia, vaikka antavat nekin lämpöä ja tunnelmaa. Niistä täytyy vain pitää oikeasti huolta. Tervaksen voi sylkäistä palamaan. (Tosin sitä virhettä ei kannata tehdä. Maamuori ei siitä tykkää.)
Ystäväni on tiedemies ja suurkaupunkilainen, totuudenetsijä ja rauhanhakija. Kaikille osilleen hän kertoi saaneensa paljon metsältä. Hiljaisuuden kuulla tunteita, kauneutta katsella, kasveja ja maita kuvata ja tutkia, karun maan elinvoimaa esimerkiksi, revontulia ajatusten saattajiksi. Ja jos hän alussa hieman huvittuneena ihmettelikin joka aamuista hiljaista pyyntöäni kulkea turvassa ja löytää illalla kelpo leiripaikka tulipuineen äiti maalta, niin lopussa se taisi tulla jo hänenkin ajatuksiinsa kuin huomaamatta. (Ei niin että meillä missään vaiheessa huolta, tai kurjaa olisi ollut. Kunhan vain näki olemisen ehdot ja sen voiman, jolla maa voi nujertaa sitkeimmänkin sissin, jos vain asiakseen ottaa.) Ja hyvin iloton ystävä oli, kun tuli aika lähteä takaisin Varsovan sykkeeseen. Ajast'aika ja korven tummuus olivat siksi ottaneet paikkansa miehen sydämestä. (Sellaista sattuu.)
Muotka oli hyvä reissu ja tästä minun on taas helppo jatkaa. Ensin täällä Inarissa ja jonkun ajan päästä jäämeren rannalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti