Kaatuvat haaveet

Gamvik

Suuri arktinen vaellus tyssähti heti alkuunsa. Keli oli oikeastaan mitä mainioin. Kylmä kyllä ja toisena päivänä pientä tuiskun poikasta, mutta kaikkinensa mitä parhain vaelluskeli. Silti päätin keskeyttää kolmen päivän jälkeen. Syynä ylängön jäinen ja joiltakin osin riiittämätön lumipeite. Enhän minä idiootti muistanut, ettei täkäläisellä ylängöllä pääse oikein minnekään perinteisillä metsäsuksilla. Olisin tarvinnut kunnon metallikanteilla varustetut ja liisterissä uitetut etenimet. Haraldilta lainatut nousukarvat auttoivat hieman, mutta silti eteneminen oli luistelua, työlästä ja ennenkaikkea aivan liian hidasta ruokavarantoihin nähden. Laskin ruokien riittävän juuri ja juuri hyvällä kelillä suomen puolelle. Mitään myrsky-, tai muuten pahan kelin varoja ei olisi ollut. Ennen kaikkea päätökseen vaikutti kulun tuskaisuus. Jos reissu on hyvällä säällä puhdasta suorittamista, niin onko se arvoisensa luontokokemus? En kuulu siihen ihmisryhmään, joka saa nautintoa vitutuskäyrän venyttämisestä ja voitetuista kilometreistä. Yksin kylmyys ja arvaamattomat kelit olisivat olleet riittävä vastus, joten yhdistelmä kylmä ja sutivat sukset, sekä ajoittainen ahkion kiskominen paljaassa kivikossa ylittivät kynnyksen. Lopetin Hopseidetin suppilossa, josta Royn oli vielä helppo tulla hakemaan minut pois. (Hopseidet on kapea kannas, joka yhdistää tämän niemimaan mantereeseen ja josta reittini takaisin ylös tuntureille olisi hetken matkaa kulkenut valtatietä myöten. Tuon suppilon jälkeenn olisin siirtynyt lopullisesti erämaan kätköihin.)

Nyt tietenkin nolottaa ja harmittaa. Moni muu olisi vielä jatkanut. Minä lopetin vähän kuin varmuuden vuoksi ennen ihmeempiä. Suuret suunnitelmat, suuri ajatus. Nyt kuin haihattelua. Olisihan tuo ollut mukava kulkea, kokea, nähdä, kuvata ja tietää kaiken päälle tehneensä jotain poikkeuksellista. Olisi ollut mukava tutustua arktiseen maailmaan sisältäpäin ja tunnustan, että olisi ollut hyvin mukavaa paistatella sankarin paidassa. Nyt sen sijaan kuuntelen lauseita: "Olisin minä sen voinut jo ennalta sanoa...", "Heh, heh, taisi olla kylmä siellä ylhäällä..." Muutaman päivän ottaa ylpeyden päälle ja turhamaisuutta kaihertaa.

Toisaalta: Näin minä nytkin karua maata, opin siitä ja sen, minkä puhallustauoilla ehdin katsoa, totesin jäätävän kauniiksi. Ehdin myös nukkua lumikuopassa (Siten mukava paikka, että tuhisin kuin murmeli 12 tuntia tuiskun vuoraamassa pesässäni.), tutustua sopuleiden talviaikaan ja hämmästellä ketun elämää jäälakeuksien keskellä. Koin auringon ja kuun, kuulin toisena yönä maanalaisten orkesterin soittoa. (Se oli aika hämmentävää. Heräsin vaskipuhaltimien selkeään melodiaan. Tiedä sitten missä tuuli leikki, mutta niin oli oikeasti soitetun kuuloista, että hetken uskoin menninkäisiin.)

Suuri seikkailu kutistui kolmen päivän piipahdukseksi. Nyt odottelen heinäkuorman saapumista ja kyytiä Inariin. Nielen karvasta realismia.

Uuden edessä

Gamvik

Viimeinen ilta täällä perimmäisessä pohjan perukassa. Huomenna, aamun noustua ja nousevan tuulen laannuttua lähden hiihtämään kohti Inaria. (Toivon että lähden, toivon että tuuli pysyy, kuten ovat ennusteissa luvanneet. Myrskyyn en viitsi lähteä puskemaan ja muutenkin ajattelen, että ensimminen päivä erämaassa on parasta ottaa rauhallisesti. Siten mieli ehtii asettua oikealle asetukselle.) Olen onnellinen uudesta ajasta ja uudesta huolettomuudesta. Pakko sanoa, ettei tätä työpaikkaa jää ikävä. (Heposia ja kylää jään kyllä kaipaamaan.)

On myös pakko tunnustaa ilon alla mahassa pyörivä melkoinen levottomuus.

Edessä vajaa kolmesataa kilometriä erämaata ja siitä ensimmäinen satakilometriä arktista ylämaata. Suomen pakkaset eivät jännitä. Niihin olen tottunut ja kotomaassa on sentään lunta, johon kaivautua kylmää pakoon. (Ja aika nopeasti rajan jälkeen myös tervasta poltettavaksi.) Sen sijaan arktisella alueella vaellan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla yksin ja lumitilanne tällä niemimaalla on poikkeuksellisen surkea. Hieman jännittää kuinka hyvin pystyn suojautumaan myrskyn iskiessä. Ja ylipäätään hieman jännittää kuinka mukavaa, tai epämukavaa matkasta tulee. Uskon kyllä, että mukavaa, vaikka toki kesää vasten lähtiessä olo olisi kokolailla huolettomampi.
Suunnistaminen tasaisella, lähes maamerkittömällä ylängöllä on toinen kysymys. Siksi seuraan merkattua kelkkareittiä. Uran pitäisi olla simppeli ja gps:n tuella turvallinen. (Gps siksi, että voin tarvittaessa tilata pelastuskopterin tarkkaan paikkaan. Muuten turvaudun perinteiseen karttaan ja kompassiin. Alueen tasaisuuden takia kännykkä toimii oikeastaan koko reitillä.)

Toinen levottomuuden aihe on ylipäätään uuden ajan alkaminen. Taas tienpäälle, kohti uutta ja tuntematonta. Olen innokas ja minua laiskottaa yhtä aikaa. Ehdin jo juurtua tänne, tottua ennalta-arvattavaan arvaamattomuuteen. Tämä levottomuus on sitä uuteen hyppäämisen repivyyttä, joka tuntuu aina vanhan ajan lopussa. Se on ohi ensimmäisten kilometrien jälkeen.

Kolmas syy on saamani apu. Paikalliset, varsinkin Roy ja Harald, ovat varustaneet hölmön suomalaisen. Perusretkeilyyn minulla on kaikki, paitsi ahkio, jonka Harald lainasi, mutta arktiseen en ollut varustautunut ja rahatkin loppuivat kesken. Tai eivät loppuneet, mutta en päässyt vaihtamaan euroja kruunuiksi, koska niemimaan pankki on säästösyistä ajanut valuutan vaihdon alas huhtikuuhun asti. Saatana senkin! Olisi ollut tyylikkäämpää maksaa itse viimeiset ostokset kuin turvautua Royn karttoihin ja leipään. (Tosin mitäs minä, kun kuitenkin on rahaa ja suomessa saan taas vaihdettua ja lähetettyä takaisin. Seuraajallani on hankalampaa, sillä talon kruunukassa on tyhjä ja lähin vaihtopiste parin sadan kilometrin ja kahden myrskyalttiin ylängön takana. Toisekseen sain suurimman osan ruuasta postissa tänne.) Paikallisilta olen raha ja kartta-avun lisäksi saanut lainaksi kasvomaskit, suksiin nousutassut, gepsin, lapion ym. tilpehöörää, joita ilman ylängölle ei vain voi lähteä. Massussa tuntuu oudolle, koska kiitollisuuden velka unelmani mahdollistajia kohtaan on lähes hävettävän suuri. (Lainaa vain, mutta silti ja juuri siksi. Jo tämän helkatin majatalon eteen paikalliset ovat antaneet enemmän kuin tarpeeksi.)

Pidin eilen pienimuotoiset läksiäiset. Lampaan paistia, sieniä ja herukkamehua (jonka alkoholittomuudesta Harald jaksoi muistuttaa.) Oli mukavaa ja lämminhenkistä, paljon kauniita sanoja ja hirtehistä huumoria. Ulkona puhkui myrskynpoikanen kuin muistutuksena siitä, miksi täällä naapuri ja ystävyys merkitsevät niin paljon.

Jännitys tulevasta, haikeus jäävästä ja ilo vapaudesta. Siinä tunteet tälle illalle.

Aurinko

Gamvik

Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen. Toissapäivänä se olisi ollut jo mahdollista korkeammilta paikoilta, mutta silloin nukuin onneni ohi. Eilen oli pilvistä. Tänään sen näin ja valo tunkeutui syvälle huokosiin. Kummallinen ilo vanhasta ja tutusta möllykästä. Kevät tulee, päivä pitenee, elämä voittaa. Ei kaamos ole synkkä, mutta se on hiljainen, kuin pysähdyksissä. Nyt kaikki palaa taas liikkeeseen, kohti heräämistä. Hetken pirteyden piikki.

Kylän koulussa ensimmäinen aurinkopäivä on perinteisesti puolijuhla. Yleensä oppilaat ja opettajat lähtevät laskemaan mäkeä ja kirmaamaan kinoksiin, mutta nyt, tuulten putsattua tienoon vähistäkin lumista, tyytyivät vain kapuamaan bunkkerikukkulalle pällistelemään juuri ja juuri tuntureiden päällä loistavaa mollukkaa. Menimme Royn kanssa hetkeksi heidän seuraansa. Olimme olleet ensin majakalla kuvaamassa aurinkoa norjalaiselle sanomalehdelle ja nähtyämme koululaiset kukkulalla poikkesimme sinne. (Roy kirjoitti VG:hen artikkelin kaamoksen lopusta ja pyysi minua kuvaamaan juttun otokset. On itse hyvä kuvaaja, mutta minulla on parempi kamera.) Opettajat olivat omassa ryhmässään hieman alempana. Muksut ja Roy huipulla, luolaston suuaukon päällä telmimässä ja laskemassa leikkiä, tunnistamassa ystäväni puhelinsovelluksen avulla taivasta halkovia lentokoneita. Minä hyppelehdin ja kuvasin vähän kaikkialla. Ehdin kuitenkin jutella erään opettajan kanssa. Hän kertoi olevansa onnellinen, koska hänellä on neljän vuodenajan lisäksi neljä valoaikaa. Kaamos, kasvava valo, yötön yö ja hiipuva valo. Ja jokainen aika on hyvä. Nyt on heräämisen juhla, mutta ensi marraskuussa hän on yhtä onnellinen kaamoksen alusta. Voin uskoa miestä, mutta en jaksanut miettiä kaamosta. Katselin auringon kajoa iloisilla kasvoilla, tuulessa liehuvissa hiuksissa ja ajattelin, että nyt alkavat oikeat päivät, vaikka eivät vielä hetkeä kummempia olekaan. Joka päivä kuitenkin vartin pidempi ja lähempänä kevättä. Eikä sinne ole enää matkaa puoltakaan vuotta näillä korkeuksilla.

Omaan ilooni sekoittuu tietoisuus taas alkavasta vaelluksesta, paluusta. Hyvä mieli, iloinen mieli, virkeä, mutta samalla kumman häpeilevä lähdön takia. Kuin pettäisin kyläläiset mennessäni. Eihän se niin ole, mutta silti intooni ja haluuni lähteä taas vaeltamaan ja kohtaamaan uusia seutuja sekoittuu haikea pistos omatunnossa. (Niin hyvin ovat ottaneet vastaan, niin kaunis paikka...) Päätös pikaisesta lähdöstä tuli oikeastaan puun takaa. Liekö valo sen tehnyt, mutta jokin mitta täyttyi ja mieli heräsi toden teolla matkaamaan. Ehkä se syyllisyys tuleekin siitä, että kaikessa Gamvikin rakkaudessaankin sydän sanoo tämän erän tulleen täyteen. Oli miten oli, niin kohti kevättä mennään ja kotia, eikä sinnekään ole matkaa puolta vuotta. (Ja sitten tulevassa voin tulla pöllösen kanssa rauhassa tänne ihmettelemään elämää.)

Päivänlaskua seurasi sumu. Tuntureilla sakea, täällä vain tunnelmainen. Mieli alkaa olla vakava uuden edessä ja siinä, että ehdin saattaa vanhan kunnialla loppuun.
                                      

Pelkoa ja iloa Gamvikissa

Gamvik

Nyt se sitten on tapahtunut. Koko aikana täällä olen pelännyt oikeastaan vain yhtä asiaa, eli tappelevien hevosten jalkoihin jäämistä. Pari päivää sitten tuli koettua sekin riemu, kun päästin pollet pilttuistaan ja huomio herpaantui hetkeksi. Alempiarvoinen polle valitsi takanani väärän väistämisreitin, tuuppasi hätäpäissään minut alleen aitauksen nurkkaan ja alkoi sitten potkukilpailun ahdistajansa kanssa. Pieni hetki kuoleman kauhua. Ympärillä tömähtelevät kaviot, korske ja tantereen tärinä, itse turpa lumessa, sikiöasennossa odottamassa sitä kunnon osumaa, hätäisenä potkimassa maasta vastaan (mikä nyt on kuin koettaisi siirtää puhaltamalla vuoria). Tilanteen lauettua oli kömmittävä tärisevin jaloin, raita kalsareissa puhaltamaan ja vetämään kaksin käsin kessua. Onneksi lähellä oli Roy, joka sai vilpittömän ilon kauhun laajentamista silmistäni ja palautti naurullaan minut arjen tasolle. (Ja on korostettava, ettei Roy väheksynyt järkytystäni. Olinpahan vain hassunkurisen näköinen. "Erämaiden uros" lautasen kokoisilla silmillä ja haamun kalpeana.)

Lopputulos: muutama pikku ruhje ja mustelma, muistutus omasta koosta ja järkytysrajasta, kunnon naurut ja herjat, pieni häpeä pelon määrästä.

Välikahvin jälkeen aloimme pukea säyseintä tammaamme valjaisiin. Avukseni tuli Marina miehensä kanssa. Kumpikaan meistä ei ollut ennen heppaa reen eteen valjastanut, mutta hyvin se meni.  Juuni-tamma ei juuri tumpeloiden koheltamisesta välitä, mitä nyt koettaa hevosen kielellä hieman neuvoa ja se oli parasta terapiaa edellisen shokin jälkeen. Touhuamisen sivussa juttelimme tulevaisuudesta. Pariskunta tarvitsee työtä ja minä haaveilen heistä paikan pyörittäjiä (vaikka en sitä ääneen sanokaan), tai ainakin vieraille ohjelman vetäjiä. Pystyviä ja vahvoja aikuisen alkuja kummatkin. Toivottavasti tulevan suunnitelmat sujuvat kuin valjastus. Hetken mietintä ja sitten olikin jo polle valmiina ja jalasten alla iloinen suhina.

Yksi tähtihetkiäni täällä tuo rekihomman kokeilu. Iloista ja innostunutta touhuilua, paikalle kerääntyviä kyläläisiä, kameroita, hyväksyviä ilmeitä, hepan hyväilyä, toivon pilkettä ja Juuni, tuo päähän potkittujen hevosten kuningatar omassa roolissaan tärkeänä ja ylpeänä, kaiken keskipisteenä. (Ajelulla Juuni jopa ravasi hieman, mitä voidaan pitää jonkin sortin ihmeenä. Rouvan reippaus ei yleensä pääse häikäisemään.)

Olin niin onnellinen.

Heppailun jälkeen siirryimme kahvilaan. Jatkoimme tulevaisuuden suunnitelmilla ja tulevan, varsinaisen tallin piirustusten ihmettelyllä. Mukavaa hälinää, kunnes pihaan ajoi suomen kilvissä oleva vuokra-auto. Epäuskoisena katsoin kahden italiaanon saapumista ja kirosin maailman turistit. Heidän askeleensa kaikuivat: "Unohda huoleton, rästissä olevien pikkutöiden nakertaminen ja puuhastelu, unohda rauha". Edes tietoisuus majatalon vessattomuudesta ei saa aitoa eksotiikkaa haikaavia vieraita pysymään poissa. (Hotellimme ulkopuolella odotti vielä suomalais- espanjalainen pariskunta majoitukseen pääsyä. Onpa ainakin todistettu, että vetovoimaa paikalla on.)

Onnekseni tänne kömpivät turistit ovat omaa, reipasta matkaajarotuaan ja onneksi ovat paikalliset, etenkin Roy, jotka auttavat vieraiden viihdyttämisessä. Roy tarjosi kylppärinsä käyttöömme ja asiakkaat olivat tyytyväisiä muoviämpäreihin, jotka saivat pissapytyiksi huoneisiinsa. Itse vieraat, Italialaiset ensihoitolääkäri ja urheiluterapeutti, sekä kiinalaista lääketiedettä opiskeleva hippipari paljastuivat tutustumisen arvoisiksi ihmisiksi. Vaikka en olekaan lähtenyt reissuun etsimään ystäviä, niin mukava on löytää uutta ja iloita ihmisten mukana. Ja joka kerta tunnen myhäilevää tyytyväisyyttä, kun onnistumme luomaan kotoisen ja välittömän ilmapiirin ja kohtaamaan jotain ainutkertaista, huoletonta ja ajatonta täällä maailman arktisella laidalla. (Ja kas, kun väki lähtee, niin huojennukseni alla kuumottaa pieni haikeus.)

Haikeutta oli ilmassa eilenkin. Tosin oman lähtöni tiedostamisessa. Vieraamme pääsivät kirkkoon tutustumaan ja neito, sekä Roy soittivat uruilla ja pianolla. Juuri ennen lähtöä Roy piti meille pienen pianokonsertin. Hänen sormensa tanssivat pehmeinä koskettimilla ja kirkon akustiikka lisäsi tunteen kumua. Minä istuin kyykyssä nurkassa, kyyhkyläiset kuhersivat penkillä, meidät sisään päästänyt vanhempi mies sammutteli valoja. Katsoin seinällä riippuvia paperienkeleitä, kun se iski. Koti-ikävä ja rakkaan kaipuu ja samalla suru lähteä täältä pois. Tämä piskuinen kylänen, nämä piskuiset suuret sielut, tämä hyytävä maa ja sen kauneus, hiljaisuus, elämä ja huoli siitä, pieni pelko kylän tulevan tunnelman puolesta. Ja rintaa repivä tarve päästä kotiin, nähdä vanhoja ystäviä, tuntea pöllönen lähellä, hypistellä hellästi hänen sormiaan ja asettua perheeksi. Perkeles!

Yöllä menimme vielä luonnonpuistoon kuvaamaan taivaan tulia ja tihrustamaan kaukoputkella Andromedaa, Marssia ja Jupiteria. Väsytti ja olin vaisu. Roy poti flunssaa, mutta jaksoi häärätä tunnelmaa. Vieraat hehkuivat viimasta huolimatta. Kaukana näkyi kalastusaluksen valot, taivaan rajassa lentokone, tien päässä majakka.

En minä täältä koskaan lähde, vaan otan kaiken mukaani.

Uusivuosi ja uuden vanhat kujeet

Gamvik

Loppuvuoden stressi paukahti lopulta ylitse. Päässä vain sumeni ja höyryt purkautuivat kiukkuna ja epäluuloisuutena pomoa kohtaan. Hyvä näinkin, vaikka toisinkin asia olisi voinut hoitua. Joka tapauksessa luulen jälleen jokaisen oppineen jotain. Ainakin itse opin sen, että on parempi sanoa liian aikaisin kuin liian myöhään olevansa väsynyt ja hajoamassa tuhanteen suuntaan. Ajoissa sanottu saattaa olla oikeanpaa suomea. Nyt tarvittiin enemmän työtä (vaikka ei paljoa), jotta yhteisymmärrys ja tasapaino jälleen vallitsevat.

Kesken työkriisin Mirjamin loma loppui ja kävimme viemässä hänet takaisin Ivaloon ja lentokentälle. Jälleen muistorikas ja luontoa pursuava matka (Pikkuruokkeja, hylkeitä, hirviä, sumuja...), mutta toisin kuin ennen joulua, niin nyt rintaa rutisti ja olo oli melko kaihoisa. Kuka sitä haluaa jättää pöllöselleen hyvästejä ja lohduttautua ajatuksella, että johan sitä parin kuukauden päästä taas nähdään.? Ei kukaan, en ainakaan minä. Näin kuitenkin oli tehtävä.

Mutta äärettömän kiitollinen olen noista reilusta kahdesta viikosta, jonka yhdessä seikkailimme täällä pohjoisen perällä.

Takaisin ajoimme sitten kilpaa ajan kanssa. Perässämme ajoi pomo kahden japanilaisen turistin kanssa ja minulla oli jonkin verran tehtävää ennen kuin mökki ja minä itse olimme vieraskunnossa. Onneksi Satu jarrutteli ja hidasteli. Kaksi luonnonystävää ei etene rikkaan maiseman keskellä hirveätä kyytiä. Ei etene, vaikka huomioimme vain kaikkein parhaat palat. Ilman kiirettä reissuun olisi hurahtanut helposti kymmenkertainen aika. (Ja tunnustan hermojen soineen jälleen, kun vain puoliksikaan mietin kaikkea kameran linssin ohi suhahtanutta. Vaan sellaista tämä välillä on.)

Japanilaiset olivat puolitoista yötä. Tulivat revontulia katsomaan ja niitä myös saivat. Saivat myös ketun, hevoset, majakan ja Sjöllefjordilaisen kodin, jossa vierailimme hakemassa kalaa. Olivat onnellisia. Me saimme Satun kanssa puhuttua asiat selviksi ja taloon taas vanhan kunnon tunnelman, sekä japanin mieheltä hyviä vinkkejä ja näkökulmia aasialaisia vieraita silmällä pitäen. (On joku Sonyn viihdepuolen johtoryhmän asiantuntija.)

Vieraiden lähdettyä nukuin kuusitoista tuntia. (Heräsin vain hetkeksi ruokkiakseni hevoset.) Unosten jälkeen oli outo olo olla pirteä ja huoleton ensi kertaa viikkoihin. Keikuin hetken valveilla, pyykkäsin ja ruokin konit ja painuin uudelleen petiin.

Tänään olikin sitten normaali päivä. Puuhastelua, pikkuisen merimetsojen kuvaamista ja paikkojen laittoa, uuden hevostytön odottelua. Heppatyttö, nelikymppinen biologian tohtori saapuikin illan suussa. Toi pakettiautollisen kirjoja ja orginellin itsensä, mutta valitettavasti myös hevostyttöjen kirouksen. Kun esittelin taloa ja pääsimme kellariin, sain huomata viemärin prakanneen jälleen. Kikkareet kelluivat iloisina vastaan tulevan saunan kohdalla. (Vajaa viikko sitten tarkastin röörin ja sen repeämät ja kaikki oli kunnossa.) Jos tilanne nyt onkin paskainen, niin se ilo minulla on, että tulen muistamaan uuden hevostyttömme ilmeen lopun ikääni. Viilipytyilläkin on murtumakohtansa.

Tätä taloa vainoaa Murphyn laki, mutta voin silti olla osaani tyytyväinen. Ystävämme, mister letkuksi nimetty kovan onnen lapsi saa kaiken epäonneni näkymään siedettävässä valossa. Aiemmassa blogissani sanoin hänen jonottaneen selkäleikkaukseen, mutta munuaiskivistä olikin kyse. Niin tai näin, niin Norjan terveydenhuolto ei kalpene Suomalaisen rinnalla. Ei riitä, että hänet lähetettiin kylkipussukoineen kertaalleen kotiin, se tehtiin myös toistamiseen. (Silloin siivooja ehti tunteja ennen lääkäreitä ilmoittamaan miehelle operaation peruuntumisesta. Tiesi kokemuksesta, ettei tätä leikattaisi toisellakaan kerralla.) Kolmas kerta toden sanoi: Äijä avattiin oikein isoon tyyliin ja revittiin luita ja kaiken näköistä näköestettä siinä tohistessa, kunnes lääkärisetä kurkisti sisään ja huomasi kollegan tehneen virhediaknoosin kymmenistä kokeista ja lennoista huolimatta. Siellä mitään kiviä ollut. Vika onkin jossain muualla. Nyt ystävällämme on ruhossaan yhden sijasta kolme sontapussukkaa ja sen päälle tietenkin tipat ja ties mitkä värkit eikä tietoakaan kotiinpääsystä, saati tervehtymisestä. Särkyjen lisäksi taitaa hoitajilla olla toinenkin syy pitää ukko tokkuraisena. Mister letkun tempperamentti on vähintää yhtä kiivas kuin omani ja seutukunnan kuulu. -Helvete!!

Kaiken keskellä meitä kumpaakin lohduttaa kuitenkin luonto ja piskuinen Gamvikin kylänen. Minulla akkunasta, hänellä muistoissa. Se on paljon se.

                                     

                                         

"Joulurauha"

Gamvik

Tuuli laulaa kuin aina. Myrskyiltä olemme täällä joulun aikana välttyneet (puoliksi kateellisena olen seurannut etelä- ja keski-Norjan hurrikaanin voimaa), mutta jatkuva puhuri on kuitenkin seurana. Toisaalta se on tunnelmaista ja erinomaisen rauhoittavaa, toisaalta se pitää hermot kireinä kuin viulun kielet. Jos asuisinkin haaveitteni taiteilijamökissä täällä, niin elämä olisi kaamoksen ja tuulen auvoa. En vain asu. Asun kyllä käyvässä töllissä, mutta kontollani on neljä hevosta ja niiden viihtyvyys tuulen ja tuiskun keskellä. Jatkuva, kokemattomuudella ja turhautumisella korostettu huoli kopukoitten elosta alkaa näkyä yhä pahemmin hermojeni tilassa. Nykypäivänä tuuli ja lumi ovat kauniin julma painajainen. (Talli toki on, mutta kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän rempallaan ja puutteellista, eikä koneja voi oikein pelkästään sisälläkään pitää. Toinen puoli totuutta on sään nopea vaihtelevuus ja ennusteiden ennustaminen. Juuri kun päästät konit ulos, tai paremmin päätät hakea ne sisään, niin keli vaihtuu.)

Jos niin... Hyvin usein kaiken suhteen täällä mielessäni kulkee tuo lause. "Jos tämä tai tämä olisi, tai tuo olisi toisin ja osaisin tämän, niin mikäs tässä" Tuo pätee kaikkeen täällä talosta kulkemiseen, tiluksista tarpeiden hankintaan ja turisteista tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja kielitaitoon. Ennen kaikkea kuitenkin hevosiin. Tiedän miettiväni liikaa, mutta minkä luonnolleen mahtaa. Jos osaankin jättää turistit ja röttelön toisarvoiseen tilaan , niin hevosia ja kylää en pysty. Siksi kaikki kasaantuu stressaavaksi möntiksi ja olen pohjattoman turhautunut ja takakireyteen ratkeamaisillani.

Se on sääli. Varsin se on sääli, koska pöllönen on täällä (hänen tulonsa tuon piilossa kasvaneen stressimöntin lopullisesti paljastikin), mutta sääli se on jo paikan kauneuden ja ihmisten tähden, itseni tähden. Ei ole mukava kipunoida rakastetulle, jonka kohtaa pitkästä aikaa. Ja kuinka turhauttavaa on ollut huomata, ettei yhteistä aikaa juurikaan ole kuin loputtoman väsyneenä ja iltaisin. Pomo kyllä tarjoaa hyväntahdon eleenä aina paria päivää turistiporukoiden väliin, mutta ne päivät kuluvat siihen, mitä ei ehdi turistien aikana tehdä. (Eikä minun kierrokseni päivässä mihinkään häviä.)

Ikävä todeta, mutta unissani en ole rakastetun kanssa, vaan hiihtämässä kaukana täältä ja kuulemassa vihdoin rauhaa tuulen laulusta.

Vaikka ei tämä tietenkään pelkkää tuskaa ole. Työn epätoivoinen olemus on se ainoa turhauttava ja paha. Tosin vieraistamme voin sanoa, että he ovat olleet poikkeuksetta mukavia ja tutustumisen arvoisia tapauksia. Ja vaikka heidän kanssaan on aina kiire ja väsy, niin anti on ollut tekemisen arvoista. Pöllöseni on puuhannut mukana, siivonnut ja kokkaillut, auttanut kaikin tavoin ja aika ajoin on tuntunut kuin pyörittäisimme omassa kodissa pikku matkailumajaa. Kaikella tavoin tytön tulo on tuonut tänne kodin tuntua.Tänään kävimme vielä ratsastamassa ja jouluaattona tuntui hyvältä käydä hänen kanssaan paikallisessa joulukirkossa ja jatkaa sen jälkeen Ulfin luo Joulupöytään ja lahjojen jakoon. Jouluaatto oli melko täydellinen pienimuotoinen juhlapäivä. Joulupäivä menikin sitten hieman ohi, kun nukuin väsymystä ja pienoista rapulaa pois. (Yksi parhaista joululahjoista oli Royn tarjous hoitaa kopukat aamulla. Sain vihdoin nukkua katkotta koko päivän. Se oli sikäli tietenkin tyhmää, ettei moista vapaa mahdollisuutta murusen kanssa ehkä enää tule.) Ja sitten ovat nämä hetket kuten nyt, jolloin toinen tuhisee omissaan ja toinen omissaan samassa huoneessa, lämpöisen valon alla ja tunne on yhteinen, yksinkertainen ja tyytyväinen.

Vaimo tuli

Gamvik

Murunen saapui viimei kylään. Oikeastaan hän saapui lentäen Ivaloon, josta kävin Roin kanssa, Ulfin autolla hänet hakemassa. Parasta näin. Ensin oikein miehissä vaimon hakuun ja sitten takaisin. Seitsemän tuntia ajoa suuntaansa yli tuntureiden, vuonojen viertä ja laaksojen pohjia aina toiseen valtakuntaan asti. Menomatka vitsaillen, piloja tehden, äijien huoneessa kuorsaten. Takaisin sitten hieman säädyllisemmin (vaikka vähän pilaillen), vauhdikkaammin ja hiljaisemmin miettein.

Lentokentällä tuntui oudon mukavalta halata ja muiskauttaa pieni pusu. Matkalla olo oli jo mukavan kotoisa ja kun tänne Gamvikiin illasta saavuimme, oli tunne kuin lempeä pyörremyrsky ja raukea levollisuus yhtä aikaa. Kuin ei päivääkään erossa ja silti jälleen huomasi kuinka kauhea ikävä on ollut. Ilo ja riemu, tuttuus ja pysäyttävä rentous.

Hetkeen ei taas tiennyt kuinka päin onneltaan olisi.

Sitten ne pehmeät sanat, toisen ihon lämpö ja kosketus, puoliavoimet huulet, raukea hymy, hengitys, huokaus, sanaton ykseys. Sinisen hämärä huone ja kaikki sen ulkopuolella kadonnutta, merkityksetöntä, olematonta. Alkuparatiisi jaTsehovilainen kupla.

Tänään nukuimme pitkään. Kävin aamulla ruokkimassa hevoset ja painuin suoriltaan takaisin murusen viereen. Alkuillasta kävimme yhdessä laittamassa loimet otuksille (Tie talliin on niin liukas, että sen voi unohtaa) ja osallistuimme sitten kylän koulun joulujuhlaan. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta olen iloinen että sain tarjota sen elämyksen pöllöselle. Suoraan kylähengen ytimeen ja hilpeään oloon. Kakkusia, pikku esityksiä (joista lasten parodia paikallisista persoonista ja kylähulluista oli ulkopuolisellekin mainiota viihdettä), sekä tietenkin muutama jo tutuksi tullut ihminen, joille ylpeänä esittelin tyttöni.

Lyhyen mutta täyteläisen päivän kruunasi Harald, joka tulla pölähti tupaan illan päätteeksi. (Täkäläiset tulla kopsuttavat sisälle sen kummemmin ujostelematta. Samaa perhettä kun ollaan kaikki. Jos haluaa olla rauhassa, niin laittaa oven lukkoon. Sitä varten se lukko on.) Äijä kävi vain pikaisesti tuomassa lahjaksi joulupurtavaa, neljä kuningasrapua, ja lähti sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Olin onnellinen ravuista, mutta yhtä kiitollinen siitä, että puoliso pääsi heti näkemään tämänkin hyvän.

Huomenna jatkuu taas arki. Meille saapuu asiakkaita Singaporesta ja käymme sitä ennen viemässä suomen tuliaisia Sjöllefjordiin Pialle. Kuherteluaika jää lyhyeksi, mutta pääasia että murunen on täällä ja onhan näitä päiviä vielä jäljellä. Onneksi.