Aurinko

Gamvik

Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen. Toissapäivänä se olisi ollut jo mahdollista korkeammilta paikoilta, mutta silloin nukuin onneni ohi. Eilen oli pilvistä. Tänään sen näin ja valo tunkeutui syvälle huokosiin. Kummallinen ilo vanhasta ja tutusta möllykästä. Kevät tulee, päivä pitenee, elämä voittaa. Ei kaamos ole synkkä, mutta se on hiljainen, kuin pysähdyksissä. Nyt kaikki palaa taas liikkeeseen, kohti heräämistä. Hetken pirteyden piikki.

Kylän koulussa ensimmäinen aurinkopäivä on perinteisesti puolijuhla. Yleensä oppilaat ja opettajat lähtevät laskemaan mäkeä ja kirmaamaan kinoksiin, mutta nyt, tuulten putsattua tienoon vähistäkin lumista, tyytyivät vain kapuamaan bunkkerikukkulalle pällistelemään juuri ja juuri tuntureiden päällä loistavaa mollukkaa. Menimme Royn kanssa hetkeksi heidän seuraansa. Olimme olleet ensin majakalla kuvaamassa aurinkoa norjalaiselle sanomalehdelle ja nähtyämme koululaiset kukkulalla poikkesimme sinne. (Roy kirjoitti VG:hen artikkelin kaamoksen lopusta ja pyysi minua kuvaamaan juttun otokset. On itse hyvä kuvaaja, mutta minulla on parempi kamera.) Opettajat olivat omassa ryhmässään hieman alempana. Muksut ja Roy huipulla, luolaston suuaukon päällä telmimässä ja laskemassa leikkiä, tunnistamassa ystäväni puhelinsovelluksen avulla taivasta halkovia lentokoneita. Minä hyppelehdin ja kuvasin vähän kaikkialla. Ehdin kuitenkin jutella erään opettajan kanssa. Hän kertoi olevansa onnellinen, koska hänellä on neljän vuodenajan lisäksi neljä valoaikaa. Kaamos, kasvava valo, yötön yö ja hiipuva valo. Ja jokainen aika on hyvä. Nyt on heräämisen juhla, mutta ensi marraskuussa hän on yhtä onnellinen kaamoksen alusta. Voin uskoa miestä, mutta en jaksanut miettiä kaamosta. Katselin auringon kajoa iloisilla kasvoilla, tuulessa liehuvissa hiuksissa ja ajattelin, että nyt alkavat oikeat päivät, vaikka eivät vielä hetkeä kummempia olekaan. Joka päivä kuitenkin vartin pidempi ja lähempänä kevättä. Eikä sinne ole enää matkaa puoltakaan vuotta näillä korkeuksilla.

Omaan ilooni sekoittuu tietoisuus taas alkavasta vaelluksesta, paluusta. Hyvä mieli, iloinen mieli, virkeä, mutta samalla kumman häpeilevä lähdön takia. Kuin pettäisin kyläläiset mennessäni. Eihän se niin ole, mutta silti intooni ja haluuni lähteä taas vaeltamaan ja kohtaamaan uusia seutuja sekoittuu haikea pistos omatunnossa. (Niin hyvin ovat ottaneet vastaan, niin kaunis paikka...) Päätös pikaisesta lähdöstä tuli oikeastaan puun takaa. Liekö valo sen tehnyt, mutta jokin mitta täyttyi ja mieli heräsi toden teolla matkaamaan. Ehkä se syyllisyys tuleekin siitä, että kaikessa Gamvikin rakkaudessaankin sydän sanoo tämän erän tulleen täyteen. Oli miten oli, niin kohti kevättä mennään ja kotia, eikä sinnekään ole matkaa puolta vuotta. (Ja sitten tulevassa voin tulla pöllösen kanssa rauhassa tänne ihmettelemään elämää.)

Päivänlaskua seurasi sumu. Tuntureilla sakea, täällä vain tunnelmainen. Mieli alkaa olla vakava uuden edessä ja siinä, että ehdin saattaa vanhan kunnialla loppuun.
                                      

Pelkoa ja iloa Gamvikissa

Gamvik

Nyt se sitten on tapahtunut. Koko aikana täällä olen pelännyt oikeastaan vain yhtä asiaa, eli tappelevien hevosten jalkoihin jäämistä. Pari päivää sitten tuli koettua sekin riemu, kun päästin pollet pilttuistaan ja huomio herpaantui hetkeksi. Alempiarvoinen polle valitsi takanani väärän väistämisreitin, tuuppasi hätäpäissään minut alleen aitauksen nurkkaan ja alkoi sitten potkukilpailun ahdistajansa kanssa. Pieni hetki kuoleman kauhua. Ympärillä tömähtelevät kaviot, korske ja tantereen tärinä, itse turpa lumessa, sikiöasennossa odottamassa sitä kunnon osumaa, hätäisenä potkimassa maasta vastaan (mikä nyt on kuin koettaisi siirtää puhaltamalla vuoria). Tilanteen lauettua oli kömmittävä tärisevin jaloin, raita kalsareissa puhaltamaan ja vetämään kaksin käsin kessua. Onneksi lähellä oli Roy, joka sai vilpittömän ilon kauhun laajentamista silmistäni ja palautti naurullaan minut arjen tasolle. (Ja on korostettava, ettei Roy väheksynyt järkytystäni. Olinpahan vain hassunkurisen näköinen. "Erämaiden uros" lautasen kokoisilla silmillä ja haamun kalpeana.)

Lopputulos: muutama pikku ruhje ja mustelma, muistutus omasta koosta ja järkytysrajasta, kunnon naurut ja herjat, pieni häpeä pelon määrästä.

Välikahvin jälkeen aloimme pukea säyseintä tammaamme valjaisiin. Avukseni tuli Marina miehensä kanssa. Kumpikaan meistä ei ollut ennen heppaa reen eteen valjastanut, mutta hyvin se meni.  Juuni-tamma ei juuri tumpeloiden koheltamisesta välitä, mitä nyt koettaa hevosen kielellä hieman neuvoa ja se oli parasta terapiaa edellisen shokin jälkeen. Touhuamisen sivussa juttelimme tulevaisuudesta. Pariskunta tarvitsee työtä ja minä haaveilen heistä paikan pyörittäjiä (vaikka en sitä ääneen sanokaan), tai ainakin vieraille ohjelman vetäjiä. Pystyviä ja vahvoja aikuisen alkuja kummatkin. Toivottavasti tulevan suunnitelmat sujuvat kuin valjastus. Hetken mietintä ja sitten olikin jo polle valmiina ja jalasten alla iloinen suhina.

Yksi tähtihetkiäni täällä tuo rekihomman kokeilu. Iloista ja innostunutta touhuilua, paikalle kerääntyviä kyläläisiä, kameroita, hyväksyviä ilmeitä, hepan hyväilyä, toivon pilkettä ja Juuni, tuo päähän potkittujen hevosten kuningatar omassa roolissaan tärkeänä ja ylpeänä, kaiken keskipisteenä. (Ajelulla Juuni jopa ravasi hieman, mitä voidaan pitää jonkin sortin ihmeenä. Rouvan reippaus ei yleensä pääse häikäisemään.)

Olin niin onnellinen.

Heppailun jälkeen siirryimme kahvilaan. Jatkoimme tulevaisuuden suunnitelmilla ja tulevan, varsinaisen tallin piirustusten ihmettelyllä. Mukavaa hälinää, kunnes pihaan ajoi suomen kilvissä oleva vuokra-auto. Epäuskoisena katsoin kahden italiaanon saapumista ja kirosin maailman turistit. Heidän askeleensa kaikuivat: "Unohda huoleton, rästissä olevien pikkutöiden nakertaminen ja puuhastelu, unohda rauha". Edes tietoisuus majatalon vessattomuudesta ei saa aitoa eksotiikkaa haikaavia vieraita pysymään poissa. (Hotellimme ulkopuolella odotti vielä suomalais- espanjalainen pariskunta majoitukseen pääsyä. Onpa ainakin todistettu, että vetovoimaa paikalla on.)

Onnekseni tänne kömpivät turistit ovat omaa, reipasta matkaajarotuaan ja onneksi ovat paikalliset, etenkin Roy, jotka auttavat vieraiden viihdyttämisessä. Roy tarjosi kylppärinsä käyttöömme ja asiakkaat olivat tyytyväisiä muoviämpäreihin, jotka saivat pissapytyiksi huoneisiinsa. Itse vieraat, Italialaiset ensihoitolääkäri ja urheiluterapeutti, sekä kiinalaista lääketiedettä opiskeleva hippipari paljastuivat tutustumisen arvoisiksi ihmisiksi. Vaikka en olekaan lähtenyt reissuun etsimään ystäviä, niin mukava on löytää uutta ja iloita ihmisten mukana. Ja joka kerta tunnen myhäilevää tyytyväisyyttä, kun onnistumme luomaan kotoisen ja välittömän ilmapiirin ja kohtaamaan jotain ainutkertaista, huoletonta ja ajatonta täällä maailman arktisella laidalla. (Ja kas, kun väki lähtee, niin huojennukseni alla kuumottaa pieni haikeus.)

Haikeutta oli ilmassa eilenkin. Tosin oman lähtöni tiedostamisessa. Vieraamme pääsivät kirkkoon tutustumaan ja neito, sekä Roy soittivat uruilla ja pianolla. Juuri ennen lähtöä Roy piti meille pienen pianokonsertin. Hänen sormensa tanssivat pehmeinä koskettimilla ja kirkon akustiikka lisäsi tunteen kumua. Minä istuin kyykyssä nurkassa, kyyhkyläiset kuhersivat penkillä, meidät sisään päästänyt vanhempi mies sammutteli valoja. Katsoin seinällä riippuvia paperienkeleitä, kun se iski. Koti-ikävä ja rakkaan kaipuu ja samalla suru lähteä täältä pois. Tämä piskuinen kylänen, nämä piskuiset suuret sielut, tämä hyytävä maa ja sen kauneus, hiljaisuus, elämä ja huoli siitä, pieni pelko kylän tulevan tunnelman puolesta. Ja rintaa repivä tarve päästä kotiin, nähdä vanhoja ystäviä, tuntea pöllönen lähellä, hypistellä hellästi hänen sormiaan ja asettua perheeksi. Perkeles!

Yöllä menimme vielä luonnonpuistoon kuvaamaan taivaan tulia ja tihrustamaan kaukoputkella Andromedaa, Marssia ja Jupiteria. Väsytti ja olin vaisu. Roy poti flunssaa, mutta jaksoi häärätä tunnelmaa. Vieraat hehkuivat viimasta huolimatta. Kaukana näkyi kalastusaluksen valot, taivaan rajassa lentokone, tien päässä majakka.

En minä täältä koskaan lähde, vaan otan kaiken mukaani.

Uusivuosi ja uuden vanhat kujeet

Gamvik

Loppuvuoden stressi paukahti lopulta ylitse. Päässä vain sumeni ja höyryt purkautuivat kiukkuna ja epäluuloisuutena pomoa kohtaan. Hyvä näinkin, vaikka toisinkin asia olisi voinut hoitua. Joka tapauksessa luulen jälleen jokaisen oppineen jotain. Ainakin itse opin sen, että on parempi sanoa liian aikaisin kuin liian myöhään olevansa väsynyt ja hajoamassa tuhanteen suuntaan. Ajoissa sanottu saattaa olla oikeanpaa suomea. Nyt tarvittiin enemmän työtä (vaikka ei paljoa), jotta yhteisymmärrys ja tasapaino jälleen vallitsevat.

Kesken työkriisin Mirjamin loma loppui ja kävimme viemässä hänet takaisin Ivaloon ja lentokentälle. Jälleen muistorikas ja luontoa pursuava matka (Pikkuruokkeja, hylkeitä, hirviä, sumuja...), mutta toisin kuin ennen joulua, niin nyt rintaa rutisti ja olo oli melko kaihoisa. Kuka sitä haluaa jättää pöllöselleen hyvästejä ja lohduttautua ajatuksella, että johan sitä parin kuukauden päästä taas nähdään.? Ei kukaan, en ainakaan minä. Näin kuitenkin oli tehtävä.

Mutta äärettömän kiitollinen olen noista reilusta kahdesta viikosta, jonka yhdessä seikkailimme täällä pohjoisen perällä.

Takaisin ajoimme sitten kilpaa ajan kanssa. Perässämme ajoi pomo kahden japanilaisen turistin kanssa ja minulla oli jonkin verran tehtävää ennen kuin mökki ja minä itse olimme vieraskunnossa. Onneksi Satu jarrutteli ja hidasteli. Kaksi luonnonystävää ei etene rikkaan maiseman keskellä hirveätä kyytiä. Ei etene, vaikka huomioimme vain kaikkein parhaat palat. Ilman kiirettä reissuun olisi hurahtanut helposti kymmenkertainen aika. (Ja tunnustan hermojen soineen jälleen, kun vain puoliksikaan mietin kaikkea kameran linssin ohi suhahtanutta. Vaan sellaista tämä välillä on.)

Japanilaiset olivat puolitoista yötä. Tulivat revontulia katsomaan ja niitä myös saivat. Saivat myös ketun, hevoset, majakan ja Sjöllefjordilaisen kodin, jossa vierailimme hakemassa kalaa. Olivat onnellisia. Me saimme Satun kanssa puhuttua asiat selviksi ja taloon taas vanhan kunnon tunnelman, sekä japanin mieheltä hyviä vinkkejä ja näkökulmia aasialaisia vieraita silmällä pitäen. (On joku Sonyn viihdepuolen johtoryhmän asiantuntija.)

Vieraiden lähdettyä nukuin kuusitoista tuntia. (Heräsin vain hetkeksi ruokkiakseni hevoset.) Unosten jälkeen oli outo olo olla pirteä ja huoleton ensi kertaa viikkoihin. Keikuin hetken valveilla, pyykkäsin ja ruokin konit ja painuin uudelleen petiin.

Tänään olikin sitten normaali päivä. Puuhastelua, pikkuisen merimetsojen kuvaamista ja paikkojen laittoa, uuden hevostytön odottelua. Heppatyttö, nelikymppinen biologian tohtori saapuikin illan suussa. Toi pakettiautollisen kirjoja ja orginellin itsensä, mutta valitettavasti myös hevostyttöjen kirouksen. Kun esittelin taloa ja pääsimme kellariin, sain huomata viemärin prakanneen jälleen. Kikkareet kelluivat iloisina vastaan tulevan saunan kohdalla. (Vajaa viikko sitten tarkastin röörin ja sen repeämät ja kaikki oli kunnossa.) Jos tilanne nyt onkin paskainen, niin se ilo minulla on, että tulen muistamaan uuden hevostyttömme ilmeen lopun ikääni. Viilipytyilläkin on murtumakohtansa.

Tätä taloa vainoaa Murphyn laki, mutta voin silti olla osaani tyytyväinen. Ystävämme, mister letkuksi nimetty kovan onnen lapsi saa kaiken epäonneni näkymään siedettävässä valossa. Aiemmassa blogissani sanoin hänen jonottaneen selkäleikkaukseen, mutta munuaiskivistä olikin kyse. Niin tai näin, niin Norjan terveydenhuolto ei kalpene Suomalaisen rinnalla. Ei riitä, että hänet lähetettiin kylkipussukoineen kertaalleen kotiin, se tehtiin myös toistamiseen. (Silloin siivooja ehti tunteja ennen lääkäreitä ilmoittamaan miehelle operaation peruuntumisesta. Tiesi kokemuksesta, ettei tätä leikattaisi toisellakaan kerralla.) Kolmas kerta toden sanoi: Äijä avattiin oikein isoon tyyliin ja revittiin luita ja kaiken näköistä näköestettä siinä tohistessa, kunnes lääkärisetä kurkisti sisään ja huomasi kollegan tehneen virhediaknoosin kymmenistä kokeista ja lennoista huolimatta. Siellä mitään kiviä ollut. Vika onkin jossain muualla. Nyt ystävällämme on ruhossaan yhden sijasta kolme sontapussukkaa ja sen päälle tietenkin tipat ja ties mitkä värkit eikä tietoakaan kotiinpääsystä, saati tervehtymisestä. Särkyjen lisäksi taitaa hoitajilla olla toinenkin syy pitää ukko tokkuraisena. Mister letkun tempperamentti on vähintää yhtä kiivas kuin omani ja seutukunnan kuulu. -Helvete!!

Kaiken keskellä meitä kumpaakin lohduttaa kuitenkin luonto ja piskuinen Gamvikin kylänen. Minulla akkunasta, hänellä muistoissa. Se on paljon se.

                                     

                                         

"Joulurauha"

Gamvik

Tuuli laulaa kuin aina. Myrskyiltä olemme täällä joulun aikana välttyneet (puoliksi kateellisena olen seurannut etelä- ja keski-Norjan hurrikaanin voimaa), mutta jatkuva puhuri on kuitenkin seurana. Toisaalta se on tunnelmaista ja erinomaisen rauhoittavaa, toisaalta se pitää hermot kireinä kuin viulun kielet. Jos asuisinkin haaveitteni taiteilijamökissä täällä, niin elämä olisi kaamoksen ja tuulen auvoa. En vain asu. Asun kyllä käyvässä töllissä, mutta kontollani on neljä hevosta ja niiden viihtyvyys tuulen ja tuiskun keskellä. Jatkuva, kokemattomuudella ja turhautumisella korostettu huoli kopukoitten elosta alkaa näkyä yhä pahemmin hermojeni tilassa. Nykypäivänä tuuli ja lumi ovat kauniin julma painajainen. (Talli toki on, mutta kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän rempallaan ja puutteellista, eikä koneja voi oikein pelkästään sisälläkään pitää. Toinen puoli totuutta on sään nopea vaihtelevuus ja ennusteiden ennustaminen. Juuri kun päästät konit ulos, tai paremmin päätät hakea ne sisään, niin keli vaihtuu.)

Jos niin... Hyvin usein kaiken suhteen täällä mielessäni kulkee tuo lause. "Jos tämä tai tämä olisi, tai tuo olisi toisin ja osaisin tämän, niin mikäs tässä" Tuo pätee kaikkeen täällä talosta kulkemiseen, tiluksista tarpeiden hankintaan ja turisteista tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja kielitaitoon. Ennen kaikkea kuitenkin hevosiin. Tiedän miettiväni liikaa, mutta minkä luonnolleen mahtaa. Jos osaankin jättää turistit ja röttelön toisarvoiseen tilaan , niin hevosia ja kylää en pysty. Siksi kaikki kasaantuu stressaavaksi möntiksi ja olen pohjattoman turhautunut ja takakireyteen ratkeamaisillani.

Se on sääli. Varsin se on sääli, koska pöllönen on täällä (hänen tulonsa tuon piilossa kasvaneen stressimöntin lopullisesti paljastikin), mutta sääli se on jo paikan kauneuden ja ihmisten tähden, itseni tähden. Ei ole mukava kipunoida rakastetulle, jonka kohtaa pitkästä aikaa. Ja kuinka turhauttavaa on ollut huomata, ettei yhteistä aikaa juurikaan ole kuin loputtoman väsyneenä ja iltaisin. Pomo kyllä tarjoaa hyväntahdon eleenä aina paria päivää turistiporukoiden väliin, mutta ne päivät kuluvat siihen, mitä ei ehdi turistien aikana tehdä. (Eikä minun kierrokseni päivässä mihinkään häviä.)

Ikävä todeta, mutta unissani en ole rakastetun kanssa, vaan hiihtämässä kaukana täältä ja kuulemassa vihdoin rauhaa tuulen laulusta.

Vaikka ei tämä tietenkään pelkkää tuskaa ole. Työn epätoivoinen olemus on se ainoa turhauttava ja paha. Tosin vieraistamme voin sanoa, että he ovat olleet poikkeuksetta mukavia ja tutustumisen arvoisia tapauksia. Ja vaikka heidän kanssaan on aina kiire ja väsy, niin anti on ollut tekemisen arvoista. Pöllöseni on puuhannut mukana, siivonnut ja kokkaillut, auttanut kaikin tavoin ja aika ajoin on tuntunut kuin pyörittäisimme omassa kodissa pikku matkailumajaa. Kaikella tavoin tytön tulo on tuonut tänne kodin tuntua.Tänään kävimme vielä ratsastamassa ja jouluaattona tuntui hyvältä käydä hänen kanssaan paikallisessa joulukirkossa ja jatkaa sen jälkeen Ulfin luo Joulupöytään ja lahjojen jakoon. Jouluaatto oli melko täydellinen pienimuotoinen juhlapäivä. Joulupäivä menikin sitten hieman ohi, kun nukuin väsymystä ja pienoista rapulaa pois. (Yksi parhaista joululahjoista oli Royn tarjous hoitaa kopukat aamulla. Sain vihdoin nukkua katkotta koko päivän. Se oli sikäli tietenkin tyhmää, ettei moista vapaa mahdollisuutta murusen kanssa ehkä enää tule.) Ja sitten ovat nämä hetket kuten nyt, jolloin toinen tuhisee omissaan ja toinen omissaan samassa huoneessa, lämpöisen valon alla ja tunne on yhteinen, yksinkertainen ja tyytyväinen.

Vaimo tuli

Gamvik

Murunen saapui viimei kylään. Oikeastaan hän saapui lentäen Ivaloon, josta kävin Roin kanssa, Ulfin autolla hänet hakemassa. Parasta näin. Ensin oikein miehissä vaimon hakuun ja sitten takaisin. Seitsemän tuntia ajoa suuntaansa yli tuntureiden, vuonojen viertä ja laaksojen pohjia aina toiseen valtakuntaan asti. Menomatka vitsaillen, piloja tehden, äijien huoneessa kuorsaten. Takaisin sitten hieman säädyllisemmin (vaikka vähän pilaillen), vauhdikkaammin ja hiljaisemmin miettein.

Lentokentällä tuntui oudon mukavalta halata ja muiskauttaa pieni pusu. Matkalla olo oli jo mukavan kotoisa ja kun tänne Gamvikiin illasta saavuimme, oli tunne kuin lempeä pyörremyrsky ja raukea levollisuus yhtä aikaa. Kuin ei päivääkään erossa ja silti jälleen huomasi kuinka kauhea ikävä on ollut. Ilo ja riemu, tuttuus ja pysäyttävä rentous.

Hetkeen ei taas tiennyt kuinka päin onneltaan olisi.

Sitten ne pehmeät sanat, toisen ihon lämpö ja kosketus, puoliavoimet huulet, raukea hymy, hengitys, huokaus, sanaton ykseys. Sinisen hämärä huone ja kaikki sen ulkopuolella kadonnutta, merkityksetöntä, olematonta. Alkuparatiisi jaTsehovilainen kupla.

Tänään nukuimme pitkään. Kävin aamulla ruokkimassa hevoset ja painuin suoriltaan takaisin murusen viereen. Alkuillasta kävimme yhdessä laittamassa loimet otuksille (Tie talliin on niin liukas, että sen voi unohtaa) ja osallistuimme sitten kylän koulun joulujuhlaan. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta olen iloinen että sain tarjota sen elämyksen pöllöselle. Suoraan kylähengen ytimeen ja hilpeään oloon. Kakkusia, pikku esityksiä (joista lasten parodia paikallisista persoonista ja kylähulluista oli ulkopuolisellekin mainiota viihdettä), sekä tietenkin muutama jo tutuksi tullut ihminen, joille ylpeänä esittelin tyttöni.

Lyhyen mutta täyteläisen päivän kruunasi Harald, joka tulla pölähti tupaan illan päätteeksi. (Täkäläiset tulla kopsuttavat sisälle sen kummemmin ujostelematta. Samaa perhettä kun ollaan kaikki. Jos haluaa olla rauhassa, niin laittaa oven lukkoon. Sitä varten se lukko on.) Äijä kävi vain pikaisesti tuomassa lahjaksi joulupurtavaa, neljä kuningasrapua, ja lähti sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Olin onnellinen ravuista, mutta yhtä kiitollinen siitä, että puoliso pääsi heti näkemään tämänkin hyvän.

Huomenna jatkuu taas arki. Meille saapuu asiakkaita Singaporesta ja käymme sitä ennen viemässä suomen tuliaisia Sjöllefjordiin Pialle. Kuherteluaika jää lyhyeksi, mutta pääasia että murunen on täällä ja onhan näitä päiviä vielä jäljellä. Onneksi.

Kinkereitä

Gamvik

Lauantaina oli kahdet juhlat.

Täällä oli jo pitkään ollut puhetta majakan ystävien pikkujouluista. Roi puhui siitä, monet kyselivät olenko menossa, kannustivat osallistumaan. Totta kai olin kiinnostunut ja vielä enemmän olin halukas liittymään majakan ystävien joukkoon ihan vain majakan itsensä takia. Pitkään kysymys oli vain jäsen- ja osallistumismaksusta. Kaikki niistä puhuivat, mutta kukaan ei muistanut antaa yhteys- ja tilitietoja. Suurin osa halusi maksaa kaiken puolestani, mutta unohduksiinhan sekin jäi, kunnes Mehamnilainen Henning, yksi oudoista enkeleistäni, ilmoitti hoitaneensa koko homman ja kieltäytyi ottamasta rahaa takaisin. (Täkäläiset pitävät minua totaalisen rahattomana ja orpona. Vakaumus on vahva, eikä sitä saa muutettua, vaikka selvää rahaa tarjoaa takaisin. En valita. Minulla säästyy roposet ja heillä on jutun aihetta. Henningin maksettua kinkerit juttua on riittänyt lisää. Eräs ukko soitti Roille heti seuraavana päivänä ja päivitteli tilaani. Koska Roi ei myöskään ole rahamiehiä (ei kyllä aivan köyhäkään), ehdotti äijä meille jonkin sortin yhteisöapua. Hymyilemme ja olemme odottelevalla kannalla.)

Itse pikkujoulut olivat oikein herttaisen hauskat. Keski-ikä reilusti yli seitsemänkymmenen, kuten odottaa saattoi. Saapuessani sisäoveen nojasi resupartainen, hieman huojuva ukko kaljapullo kourassa ja suomalaisittain ajattelin hänen olevan se, jota vaimo sitten häpeää illan kuluessa. Ei kuitenkaan ollut. Äijä touhusi tarjoilijana (Aktiivit tekivät itse ruuat ja tarjoilivat ne) ja osallistui ilonpitoon kuin kaikki. Ja kun kävimme pöytään, oli norjalaiseen tapaan joka povitaskusta ja käsilaukusta kaivautunut esiin akvaviittiputeli. Posket alkoivat punoittaa melko nopeasti, vieressäni istuva myreä ja pullostaan mustasukkainen rohvessori alkoi melkein hymyillä ja lähes perhepiirimäinen tuttavallisuus ja pilailu täytti salin. Söimme hyvää ruokaa, lauloimme hassuja lauluja (minä myös mumisin mukana), pidimme arpajaiset ja pelasimme sana-arvoituksia. Minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ja sain kolminkertaisen ruoka-annoksen (kai siksi kun olen niin "köyhä"), sekä kolmanneksen yrmeän roffan ensimmäisestä pullosta. Viihdyin oikein mukavasti ja mikä parasta sain taas melko avomielisen rautaisannoksen paikallisen arkielämän ja politiikan todellisuudesta. (Paljon on haaveita ja mahdollisuuksia, mutta hyvin vähän voimia, apuja ja oikeaa uskoa. Ja totta kai Mehamn pimittää kaikki rahat itsellään, tai tekee muuten vain tyhmyyksiä. Osin taitaa ollakin niin. Suurin pikkupitäjä ei tahdo jakaa vähästä pienemmilleen, tai tehdä suuria muutoksia perinteiseen. Kuulostaa tutulta. Kuin kotosuomessa, niin samoin täällä kunnallispamppujen avarakatseisuus ja uuden luomisen kyky ovat usein perssilmän varassa. Täältä toki puuttuvat usein myös toteuttajatkin. Haaveilijoita kyllä riittää.)

Kun pöydän äärellä alkoivat laululeikit ja pikkutuhmat vitsit (joita en oikein ymmärtänyt), päätin siirtyä pubiin. Pubi on aika hieno sana kaupan kahvihuoneesta, joka silloin tällöin, noin kerran kuussa muuttuu lauantai-iltana juottolaksi. Se on kuitenkin oikea sana, koska se antaa tilalle sen arvon ja merkityksen, mikä sillä elämän peränurkassa on. "Mennä pubiin" maistuu täällä niin makealta suussa. Oikein ison maailman meininki, tapahtuma.

Pubi-ilta oli enenminkin kuin hyvän kaveripiirin kotibileet. Ero vain siinä, että nyt ostettiin tiskiltä kaljaa ja siivouksesta huolehti kaupan omistaja.Oli kynttilöitä, oli reuhapöytä ja rauhapöytä, oli kompuutterista musiikkia ja puolilattiaa tanssitilana. Reilu parikymmentä henkeä ja hulvattoman kotoinen meno. Tanssimme, nauroimme (varsin silloin, kun eräs emäntä käräytti hiuksensa kynttilässä ja leimahti oikein näyttävästi. Hetken hämmennyksen jälkeen, kun selvisi, ettei naista sattunut, kaikilla oli erinomaisen hauskaa), jutustelimme. Uutena tulijana minulla oli kysyntää. Oli myös hetki kyräilyä, kun ikäiseni kalastaja vahti vakipanonsa perään. Se ei kuitenkaan haitannut. Istuin rauhapöydässä politikoimassa ja kuulemassa kylän ihmissuhdekiemuroista. (pieni paikka, joten jokainen on ollut jokaisen kanssa eikä salaisuuksia juuri ole.) Aika humahti ja porukan siirtyessä jatkoille, minä hiippailin kotiin. (Aamuruokinnalle kylän läpi laahustikin sitten melkoinen zombin ja peikon risteymä.)

Ilta oli mukavinpia bupi-iltoja ikinä. Yksi suuri perhe iloineen ja suruineen, kaunoineen ja kaipuineen hilpeän humalan ja elämän riemun humussa. Illasta jäi kuitenkin myös pieni tumma piste rintaan. Joka toisen tarinassa on taustalla alavire. Epäonnista rakkautta, kuolemaa, työn vähyyttä, asunto, joka pitää täällä, koska sitä ei saa käypään hintaan kaupaksi (Täältä saan hyvän talon 10 -30 000 eurolla.) ja ylipäätään rakkaan seudun hiipumisen tiedostaminen. Kaikki ajetaan alas, väki vähenee ja vanhenee, toivo on illuusio, jota vaalitaan, mutta johon ei enää kukaan usko. Nämä ihmiset ovat oppineet olemaan vähästä onnellisia, oikeasti elämästä iloisia, koska muuta heillä ei enää ole. Kohtalon toverit ja kuoleva kylä. Tumma piste on sen tiedostaminen, että täällä nauru raikaa vaikka väkisin, kunnes viimeinen kaivaa väsyneenä hihitellen itselleen kirkkomaahan montun ja vetää kuohkeat mullat päälleen. Sitten nauravat tuuli ja linnut.

Hyvät kinkerit kumpainenkin. Elämän ja kuoleman makuiset, iloiset.

Heppaelämää ja muita lastuja

Gamvik, Sjöllefjord, Mehamn

Aamuruokinnalla odotti mukava yllätys. Kolmisenkymmentä metriä silpuksi sotkettua aittaa ja tyhjä laidun. Oli hyvä, että nukuin viimeyön kunnolla, sillä muuten olisi voinut ottaa pahasti hermon päälle. Paras puoli asiassa on kuitenkin se, että hevoset ovat kanssani saman luontoisia. Ruuan himo syrjäyttää kaiken muun. Ei ollut vaikeaa houkutella vapauden kaihoiset vangit takaisin aitaukseensa heinän ja vihellyksen voimalla. Olen alusta asti viheltänyt aina ruokintaan mennessäni ja pollet ovat siihen oppineet. Niinpä nytkin muutaman vihellyksen jälkeen lähitalon takaa rynnisti "korskea" lauma. Nälkäisimmät ja heikoimmat ensin ja täysin kritiikittä, mutta johtaja puolestaan viimeisenä ja epäluuloisena. Hyväosaista keskiluokkaa oleva kaveri tuli kaikkein rennoinpana takaisin aitaukseen. Katseli ensin, tuumaili ja käveli sitten heinätupon perässä kuin sanoen: "helpompaa kai näin".

Jotenkin tuli ihminen ja diktatuuri mieleen, tai yleensä joukkojen hallitseminen ja manipulointi. Olen tuota ennenkin miettinyt. Varsin silloin, kun olen kävelytysreissuilla törmännyt hevosten omaan tahtoon ja johtamishaluun. Kärsivällisyys, viekkaus, lempeys ja raaka voima ovat pelimerkkeinä, kun ötökkä päättää ties mistä syystä lyödä jarrut kiinni, rynniä päälle, tai lähteä muuten omille teilleen. Niinhän se menee meilläkin. Ainoa ero meissä on se, että hevosia on turha ampua varoittavaksi esimerkiksi. Se ei vain toimi. (Nuoren ruunamme kohdalla tämä totuus tuntuu ajoittain masentavalta. Hyvä ja loistavan persoonan omaava heppa, mutta joku varapalli siihen on unohtunt ja siksi otamme välillä yhteen melko railakkaasti. Hän on ainoa luupäistä, jota vielä oikeasti jännitän ja siksi pamauttaminen on käynyt mielessä. Aivan kuin diktaattorin ja ikävän aktivistinkin suhteessa.)

Jos elän heppojen kanssa päivä kerrallaan, niin samoin annan ajan kulua kaiken muunkin kanssa. Hevostytön lähdettyä olen ottanut tilan ja nautin nyt niin kauan kuin voin paikan rauhasta. Puuhailen hissuksiin, ilman kiirettä ja ihmettelen elämää. Eilen ja toissapäivänä kävin pitkästä aikaa naapurikylissä. Ensin vain Mehamnissa kalatehtaalla ja kahvelassa. Elävä kalatehdas oli melko uusi kokemus. Pienet kalastusalukset, laitureiden liukkaus, perkuulinjaston maatuskamainen suomineito ja käppyräinen ukko, nuoret kalastajat kumihousuissa, sataman linnut ja kalan haju. Sääli etten saanut kunnon kuvia. Ostimme 25 kiloa kalaa halpaan hintaan ja hipsimme pois. Kahvelassa sitten juttelimme paikallisten ukkojen kanssa. Roi toimi tulkkina ja keskustelun johdattelijana. Kuulin kuinka vuonohevoset ovat syöneet lihaa ja perkuujätteitä, sekä käyneet jääkarhun haaskallakin. Ovat kuulemma kaikkiruokaisia. Kuulin myös kuinka kala sekoittaa hevosen mahan ja miltä ystävämme Siperian huskyt näyttivät pyrittyään löysässä hevosen läjässä. Ja tietenkin kuulin paljon sotajuttuja, suomalaisen paikallisväestön historiaa ja sen, että Gamvikin ja Mehamnin välejä hiertää edelleen jälkimmäisen sodanaikainen natsimyönteisyys. Mehamnin vanhemmassa polvessa on edelleen voimakkaita natsisympatioita ja se vaikuttaa kunnallispolitiikkaankin. Jänniä ja eläviä haamuja menneisyydestä.

Eilen kävimme Roin kanssa Sjöllefjordissa asti. Oikein isossa kylässä (N.1100 asukasta). Ensin tosin poikkesimme ostamaan lisää kalaa ja sitten matkasimme ylängön luonnonpuistoon katsomaan tyhjyyttä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Kuvasimme hieman autiota maata ja istuimme pitkään autossa moottorisammutettuna ja ikkunat auki. Lunta, kiveä, kuu ja hiljainen tuulen suhina. Sitten menimme kylään Pialle. (Haimme hänen tyttärensä tänne heppailemaan viikonlopuksi. Tarkoitus oli myös ryöstää pappilasta jääkaappi ja pari sänkyä, mutta liukkauden takia Roi tahtoi jättää peräkärryn matkasta) Sjöllefjordissa kuvasin koulun pihalla telmiviä muksuja ja söin Pian tekemää pitsaa niin, että lähes pyörryin. Takaisi tullessa töllistelimme Roin teleskoopilla Jupiteria ja sen kolmea kuuta, sekä omaa kuutamme. Lyhyt kaunis hetki avaruuden rajattomuuden äärellä.

Samaan aikaan, kun me ihmettelimme elämän iloja, eräs ystävämme koki sairaalareissun riemuja. Hänen piti päästä selkäleikkaukseen, mutta... Ensin hänet unohdettiin, sitten lähetettiin hetkeksi hotelliin, jonne lopulta tultiin ilmoittamaan, että operaatio siirretään kuun lopulle. Mikäpä siinä, vaikka ukko oli lentänyt ensin täältä Stromsaan ja ehtinyt jo loikoilla pari yötä turhaa sairaalassa. Kysymys lähinnä mitä tehdä häneen jo kiinnitetylle kakkapussille. Vastaus: " ei sitä hotellissakaan voi poistaa, joten anna olla ja tyhjennä vain pari kertaa päivässä ja pese välillä". Niin kai sitten tuumi ukko, otti tarjotut lentoliput ja painui kentälle, jossa huomasi lääkkeiden jääneen sairaalaan. Äkkiä taksilla sinne ja takaisin (Haukkui välissä lääkärit, palasi pyytämään anteeksi jne.) Palattuaan kentälle sai kuulla viimeisen lentokoneen olevan rikki ja lähdön hieman viivästyvän. Kun ukko soitti Roille ja pyysi tulemaan vastaan, kone oli edelleen huollossa ja äijä jäpitti kentällä kakkapussi taskussa ja lähes kiukkuunsa tikahtuneena. Pääsi sitten aamuyöstä kotiinsa, jonne minä saapastelin seitsemältä hakemaan heposille vettä. (Tietenkin herätin mies paran.)

Joskus elämä on niin helppoa.